Ihana, kamala juoksu
Kävin pari viikkoa sitten ensi kertaa tänä vuonna juoksemassa. Perinteisen Töölönlahti-reissun sijaan päätin kurvatatoisaalle ja suuntasin kankean kehoni kohti Kruununhakaa. Paitsi,että kehoni ei ollutkaan kankea vaan jaksoin paremmin kuin vuosiin. Mitä ihmettä oli tapahtunut?
Yleensä juokseminen on ollut itselleni (rehellisesti sanottuna) pientä pakkopullaa. Olen juuri ja juuri jaksanut juosta 25 minuuttia, jonka jälkeen polvet ovat aristelleet ja rinnassa pistänyt ikävästi. Ensimmäisellä juoksukerralla odotin luonnollisesti näitä tuntemuksia, mutta vielä 40 minuutin jälkeen oireet loistivat poissaolollaan. En ole harrastanut aktiivisesti mitään juoksuntapaista lähes vuoteen, joten ainoa selitys on joogassa ja mielenrauhassa. Kerronpa siitä lisää seuraavaksi.
Uskoisin, että 1,5 vuoden (suht aktiivisen) joogaamisen jälkeen peruskuntoni on noussut tasolle, jonka jälkeen voin alkaa jopa nauttimaan liikunnasta. Aiempi liikkumattomuuteni on johtunut tasan kahdesta asiasta: luonnollisesta hoikkuudestani sekä aiemmasta liikuntafanaattisuudesta, joka yhdistyi myös lievään syömishäiriöön. En siis tarvinnut liikuntaa ja toisaalta sain yliannostuksen treenaamisesta.
Kundaliinijoogan (hihi, lupaan ettei TÄMÄ kirjoitus käsittele kundaliinia…) myötä olen kuitenkin löytänyt kehoni ”uudelleen”. Nauttinut siitä, kun lihakset tuntuvat ja keho vahvistunut. En ole koko 1,5 vuoteen suhtautunut joogaan ankarasti vaan olen tehnyt sitä silloin kun siltä tuntuu. Yleensä tämä on tarkoittanut viikottaista joogatuntia, usein myös päivittäistä. Vaikka jooga ei olekkaan aerobista (?!) liikuntaa, on sillä ollut selvä vaikutus kestävyyden kasvuun ja yleiskunnon nousuun. Nyt nousee lenkkipolullakin jalka hieman ylemmäs ja hieman rivakammin. Mahtavaa!
Toinen syy, jonka uskon olevan jaksamisen taustalla on mielenrauha. Viimeiset 1,5 vuotta ovat joogaharrastuksesta huolimatta olleet elämäni rankimmat. Olen ryhtynyt yrittäjäksi, opiskellut ja tehnyt gradua, kirjoittanut kirjaa, muuttanut uuteen kotiin, ollut erossa poikaystävästäni tämän asuessa ulkomailla ja kaiken kaikkiaan totutellut uudenlaiseen (joku voisi sanoa aikuisempaan) elämään. Viimeisen kolmen viikon aikana ovat suurimmat stressitekijät helpottaneet: koulu on vihdoin saatu päätökseen ja kirjakin on viimeistä loppusilausta vaille valmis. Lisäksi pääsimme vihdoin takaisin vesivahingon runtelemaan kotiimme.
Huomaan, että päällekkäisten stressitekijöiden vapautuminen on näkynyt myös fyysisesti. On jotenkin helpompaa hengittää ja olla, kun ei ole tuhatta asiaa, joihin pitäisi paneutua tai jotka vaivaavat mieltä. On lohdullista, että ensi viikonlopun jälkeen ei tarvitse ottaa enää kirjoitus-, muutto-, gradu- tai esseeviikonloppuja ja aikaa jää todella myös vapaa-aikaan. Siis aikaan, jolloin voi tehdä mitä haluaa. Uskomatonta!
Vapautuneen mielen uskon olevan myös helpomman juoksun takana. Henkisen painolastin keventyessä keho tuntuu jaksavan paremmin ja oikein janoavan liikuntaa. Lisäksi henkinen vapautuminen näkyy myös kyvyssä ajatella ”boksin ulkopuolelta”. Tämä näkyy paitsi ajattelun, myös ihan arkisten tekojen kohdalla. Kuten sanoin, en mennyt pari viikkoa sitten perinteiselle reitilleni vaan kurvasin ihan muualle juoksemaan. Tämä ”vapautuminen” Töölönlahdesta mielestäni kuvaa myös sisäistä muutosta, olen valmis tekemään asioita oman mieleni mukaan sen sijaan, että kurvaisin tutulle reitille väsymyksen takia. Ja se tuntuu kuulkaa hyvältä!
Eli mitä opimme? Vaihda tutulta reitiltä tuntemattomalle, saat siitä uskomattomasti energiaa! Päätee muuten myös lenkkipolun ulkopuolella…;)