Pelon- vai kivunlievitystä?
Jouduin noin kuukausi sitten kauan pelkäämääni ja välttelemääni viisaudenhammasleikkaukseen. Kymmenisen vuotta sitten kerätty kokemus operaatiosta ei ollut mairitteleva: hammaslääkäripelon takia jouduin syömään leikkausta varten rauhottavia lääkkeitä ja operaation jälkeen löysin itseni oman kodin lattialta halailemasta laukkua, jota lääkehöyryissä luulin kissakseni. Voitte siis uskoa, ettei hammaslääkäripelkoni ollut siitä pienimmästä päästä.
Yllätyksiä piinapenkissä
Vuosien aikana pelkotilani hieman hellittivät, mutta välttelin lääkärintuoliin istumista viime tinkaan asti. Keväisen valmistumisen johdosta uskalsin kuitenkin varata ajan jo vuosi sitten määrättyyn hampaanpoistoon, sillä syksyllä loppuvat iloni ilmaisesta ja laadukkaasta hammashoidosta.
Leikkausta edeltävänä yönä en nukkunut juuri lainkaan. Näin mielessäni verta roiskuvan hammaslääkärihuoneen ja kuulin korvissani teräsporan vinkunan. Aamulla astelin haparoivin askelin vastaanotolle ja pala kurkussa istahdin tuoliin, joka hetken päästä veivattiin makuuasentoon. Odotin pahinta ja pelkäsin kamalinta.
Yllätyksekseni operaatio oli koko hammaslääkärihistoriani helpoin ja mukavin. Siis ihan oikeasti! Ensinnäkin, lääkäri puudutti lupauksensa mukaisesti suuni niin hyvin, että rotta olisi voinut takoa sinne vasaralla pesän ilman että olisin huomannut mitään. Toisekseen, lääkäri odotti hyvän tovin ennen kuin alkoi vetämään hampaita irti. Puudutus siis jopa ehti tehota. Kolmanneksi, lääkäri ei keskittynyt pelkooni vaan kivun lievittämiseen ja operaation onnistumiseen. Tuloksena oli noin 8 minuutissa irti revityt hampaat ja tikkaukset ilman minkäänlaista kipua tai kolotusta.
Nimittäin seuraavalla kerralla kun menin hammaslääkäriin, en pelännyt porausta lainkaan. Muistutin vain kiltisti, että tarvitsen paljon puudutusta ja toivon, että puudutusaineen annetaan myös tehota. Pyyntöäni kuunneltiin ja operaatio oli suhteellisen miellyttävä. Ilokseni huomasinkin, että olin päässyt hammaslääkäripeloistani eroon.
Mitä opin peloista?
Nämä kaksi kokemusta saivat minut pohtimaan pelkoja yleisemminkin. Useat meistä pelkäävät jotain tai kokevat elämässään ahdistusta liittyen erilaisiin asioihin. Osa meistä tunkee pelot mielen kaukaisimpiin sopukoihin ja yrittää selvitä arjesta, vaikka välillä ikävät tunteet purskahtavat pintaan. Osa meistä sen sijaan pyrkii ”käsittelemään” pelkonsa, jakamaan tunteensa ja analysoimalla niiden lähdettä. Hammaslääkärikokemukset saivat minut pohtimaan sitä, ovatko molemmat koulukunnat väärässä.
Pelon piilottaja nimittäin pahimmillaan alkaa välttelemään tilanteita, joissa joutuu kohtaamaan pelkonsa. Tämä henkilö ei hae uutta työpaikkaa, sillä pelkää joutuvansa pettymään. Hän ei myöskään kokeile uusia asioita, sillä pelkää ettei pärjää niissä kuitenkaan. Hiljalleen hän nuuvuttaa itsensä haamuksi siitä persoonasta, joka hän todellisuudessa on. Pelon analysoija sen sijaan menee päin pelkoa ja pyrkii käsittelemään sitä usein mentaalisesti tai verbaalisesti. Tässäkin mennään mielestäni välillä vikaan. Peloista puhuminen ja niistä jauhaminen kiertävät nimittäin usein kehää, joka ei johda mihinkään. Jollain tavalla analysointi ja tunteiden käsittely saattavat mielestäni jopa vahvistaa pelkoa sekä ”oikeuttaa” sen olemassa olon. Nämä ihmiset eivät eroa, sillä saavat viikottaisen avautumisfiksinsä jauhamalla tyttökavereille siitä, kuinka ”Pera on niin paska”. Nämä ihmiset eivät muuta elämäänsä, sillä muutoksesta puhuminen vie kaiken ajan itse muutokselta. Nämä ihmiset eivät elä elämäänsä, sillä tunteiden analysoimisella se pyrkivät selittämään ”huonot” tunteensa parhain päin ja saattavat jopa uskoa siihen, ettei muutosta tarvita.
Mikä on sitten resepti pelon lievittämiseen? Muutaman päivän pohdinnan jälkeen olen tällä hetkellä sitä mieltä, että paras tapa lievittää pelkoa on lievittää kipua. Toisin sanoen, pelosta puhumisen sijaan ihmisten tulisi keskittyä enemmän ”kivunlievitykseen”. Sen sijaan, että analysoisimme miksi elämämme on p*skaa tai miksi ahdistaa, tekisimmekin asialle jotain. Poistaisimme ne tekijät, jotka ahdistavat. Lisäisimme niitä elementtejä, jotka tekevät meidät onnellisiksi. Lakkaisimme puhumasta mahdollisuuksista ja toteuttaisimme niitä sen sijaan. Mikään ei nimittäin muuta ihmistä tai vähennä pelkoja niin paljon kuin hyvä kokemus. Maahan iskeytyminen ja sieltä ylös nouseminen ehjänä. Romahtaminen ja siitä selviäminen voittajana. Ahdistavan asian poistaminen ja sen(kin) menettämisestä selviytyminen. Se on kivunlievitystä, ei pelon lietsomista.
(Huom. Haluan kuitenkin painottaa, että uskon vahvasti esimerkiksi psykoterapiaan ja tunteista puhumiseen. Olen kuitenkin myös sitä mieltä, että vain elämällä ja kokeilemalla voi ihminen elää paremmin. Eväitä muutokseen ja uskallukseen voi kyllä saada esimerkiksi terapiasta tai muista hoidoista. Joskus on kuitenkin uskallettava lintukodon ulkopuolelle. )