Minulla on vatsamakkara!
ON ON! Se näkyy ihan selvästi eikä johdu yhdestä yöllisestä jääkaappireissusta! Saako siitä iloita? Vai pitääkö sitä vihata? Itse olen valinnut ensimmäisen. Tämä mystinen makkara nimittäin kertoo, että syöty on ja vatsarutistukset on tainnu pikkasen unohtua? Toisin sanoen, tämä osa kehostani kertoo faktana sen, että olen saavuttamassa jotain mistä olen niin kauan haaveillut – armollisuuden itseäni kohtaan. Olen syönyt halujeni mukaan ja urheillut männä viikkoina PT:ni laatiman ohjelman mukaan. Yksin treenatessa paras pumppi on yleensä jäänyt saamatta rintalastasta kuuluneen rusahduksen vuoksi ja varonkin vähän kaikissa liikkeissä äkillisiä vetoja tai työntöjä, sillä jo esimerkiksi yskiminen ja niistäminen saavat aikaan ilkeän kivun rintalastan seudulla. Tämän vuoksi myös ne ihanan kamalat vatsat ovat jääneet vähemmälle ja olen tehnyt salilla vain sen mihin kroppa on kyennyt. Pedin omaksi minua ei ihan hevillä saa ja kun keho periaatteessa toimii, niin urheilen säilyttääkseni mielenterveyden. Hissukseen ja parempia aikoja odotellessa. (Vaikka kovaa pumppia kaipaisin ma vain…)
Mutta back to business: vatsamakkara. Minulle tuo niin mystinen ”olento” on ilmaantunut kehooni vai yöllisiä rilluttelureissuja seuraavina aamuina tai kaavittuani äidin kakkuvadin tyhjäksi tiramisupaakkelista (oi kyllä! Yleensä vuoka on varattu kahviherkuksi koko 8 -hengen poppoolle, mutta todellisuudessa se uppoaa yleensä minun, Antin ja äidin napaan. Itse tietenkin lohkaisen siitä ensimmäisen puolikkaan ja nuolen vielä astian puhtaaksi kun muut siivoavat kiltisti kahvikupposia pöydästä). Muistan kuitenkin ajat, jolloin minulla OLI vatsamakkara (tai kaksikin). Painoa taisi tuolloin olla lähemmäs 50 kiloa ja olin niin sanotusti laiha läski. Herkuilla käynnistin aamuni ain’ ja iltapalaksi upposi vielä litra jäätelöä herkkuhimooni vain! Olin sokerinarkkis. Viikkoon en saattanut syödä muuta kuin lettuja, jäätelöä, poppareita, limpparia, suklaata ja ties mitä höttöä. Ainut ”ruoka” mitä tein oli valmispizzat, nakit/lihapllat ja ranskalaiset sekä valmiiksi marinoidut kanasuikaleet kera nuudels. Voinette kuvitella olon? Noh, tuolloin ruoka ei todellakaan ollut se ykkösprioriteetti elämässä, mutta tottakai loputon herkuttelu alkaa jossain vaiheessa näkyä myös kropassa. Ilmestyi vatsamakkarat! Inhosin niitä. Antti ei saanut koskea niihin ja verhouduin aina isoihin lökäpaitoihin, vaikken muuten mikään jättiläinen ollutkaan. Inhosin niitä yli kaiken. Hyihyihyi sanoin aina mielessäni.
Nyt kuitenkin muistelen aikoja hieman kaihoisasti. Ehkä myös hivenen elämää kokeneempana ja henkisesti kypsempänä. Vuonna 2008 taisin nimittäin vain olla liian nuori ja huonovointinen miettimään kehonkuvaani ja hyväksymään sen sellaisena kuin se on. Nyt uuden pienen, tavallaan hellyyttävän makkaran kohdalla tunnen enemmänkin empatiaa ja halua hoivata sitä (ja tällä verukkeella söin eilen pari riviä miehen suklaasta, josta en edes pidä mutta joka sattui sopivasti olemaan nenäni edessä. Jääkaapissa. Taaimmaisessa nurkassa. Piilossa. Ihan vain, koska vatsani sitä hieman huuteli). Se on osa minua, uutta minua. Niin pohjalta on lähdetty, että enää en nipota pienestä. Ja koska tiedän, että timmi vatsa kertoo A) liian pienestä rasvaprosentista ja B) nipottamisesta. (KYLLÄ, NIPOTTAMISESTA! ), valitsen mielummin rentouden, hyvän olon ja avokadot. Mmmmm, avokadot….
