Itsetunto on asennekysymys

Tykkään lukea Hesarin mielipidekirjoituksia. Varsinkin niitä, jossa nuoret kertovat ajatuksiaan nyky-yhteiskunnan ongelmista ja ajatuksistaan Suomen koulujärjestelmästä. Viikonloppuisin on myös ihana lukea lasten tiede-aiheisia kysymyksiä enkä voi olla hymyilemättä, kun 4-vuotias Iina kysyy asiantuntijoilta kysymyksen ”onko kaikkeen aina selitys?”. Taisi mennä vastaajallakin sormi suuhun, sillä vastaus alkoi ytimekkäällä lauseella ”Ei. Kaikkeen ei aina ole selitystä”. Hassua mitä kaikkea noin pienet ihmiset ajattelevatkaan. Eilen yläasteikäinen tyttö kirjoitti ihmisten erilaisuudesta ja nuorten vahvoista ennakkoluuloista toisiaan kohtaan. Hän kritisoi sitä, että varsinkin nuoret ovat nykyään samanlaista massaa, jossa kaikkea normaalista poikkeavaa pidetään outona ja nolona. Varsinkin tytöillä tuntuu olevan samanlaiset vaatteet, samanlaiset hiukset, samanlainen musiikkimaku ja samanlainen tyyli puhua. Outoja yksilöitä karsastetaan, syrjitään ja pahimmillaan jopa kiusataan. Tyttö ei nostanut itseäänkään podiumille, sillä myönsi tekstin lopussa, että omaa itsekin paljon ennakkoluuloja erilaisia ihmisiä kohtaan. Onneksi hän kuitenkin tiedostaa tämän ja yrittää pitää mielen avoimena uusiin ihmisiin tutustuessaan.

Teksti oli tavallaan hellyyttäävä, sillä ajat eivät ole tainneet muuttua viimeisen 15 vuoden aikana? Kun kävin itse ylä-,- ja ala-astetta oli siistimpää kuulua joukkoon kun olla sen ulkopuolella. Asuin onneksi pienellä paikkakunnalla, jossa merkkivaatteet ja uusimmat meikkitrendit eivät olleet ihmisarvon suurimpia mittaajia, mutta jokainen teini tiedosti kuitenkin, mitä kannatti harrastaa ja keiden kanssa liikkua iltaisin, jotta pysyi ns. coolina tyyppinä. Kauniit saivat huomiota ja komeat ihailuja, niinhän se aina menee. Henkilökohtaisesti selvisin kouluajoista läpi varmasti vahvan itsetunnon, urheilupiirien ja mahtavan rempseän tyttöjengini ansiosta. Meitä ei katsottu kieroon, vaikka kävimme päivittäin futistreeneissä ja istuimme illat kotona nenä kiinni fysiikan kirjassa, sillä ulkoinen habituksemme huokui itsevarmuutta. Meillä ei ollut tarve esittää mitään mitä emme olleet ja olimme häpeilemättä urheilevia hikipinkoja. En tiedä oliko se hurtti huumorimme vai juurikin tuo vahva itsetunto, mutta meitä ei missään vaiheessa syrjitty tai pudotettu pois luokan menoista. Pojatkin tykkäsivät meistä, vaikka pukeuduimme koulussa niihin kuuluisiin nappiverkkareihin ja keltaisiin Adidaksen tuulitakkeihin. Tätä haluaisin korostaa myös ehkä nykyteineille – ihmisarvo ei ole rinnastettavissa materiaalisiin ja ulkoisiin seikkoihin vaan voi oikeasti olla ihan hyvä tyyppi, vaikka harrastaa larppausta ja pukeutuu cittarin alelenkkareihin. Ihmisarvo tulee jostain paljon syvemmältä, mutta todellisuudessa sen sisäistää varmaan vasta vähän kypsemmällä iällä? 

Vaikka koen, että minulla on aina ollut vahva itsetunto, vanhoja valokuvia katsellessa huomaan kuitenkin olleeni aika normaali 90-luvun teinityttö. Kuuntelin bäkkäreitä ja spaissareita, minulla oli pitkät vaaleat hiukset ja varsinkin yläasteella pukeuduin jo pari kertaa viikossa Onlyn leveälahkeisiin farkkuihin. Mutta toisaalta olin sinut itseni kanssa enkä kokenut, että minun olisi tuolloin tarvinnutkaan leikata itselleni siilitukkaa tai kapinoida jollain muulla tavalla vanhempia/yhteiskuntaa kohtaa. It just wasn’t my thing. Nykyisin haluan kuitenkin erottua jo hiukan massasta ja tuoda esille sisäistä minääni myös fyyisellä tasolla. Kuntosaliharrastuksen myötä olen saanut valtavan halun tulla isommaksi ja vahvemmaksi, ja lyhyen tukan myötä itsevarmuuskertoimeni on noussut ihan uudelle tasolle. Yläaste aikoina uusi tyylini ja elämänasenteeni eivät olisi toimineet, sillä se olisi ollut feikkiä. Nyt olen kuitenkin täysin sinut itseni kanssa ja tykkään siitä, mitä ulkoinen olemukseni kertoo minusta (tosin viime aikoina olen saanut epäilyttävän paljon silmäniskuja naispuolisilta kaduntallaajilta…). Ja en tiedä johtuuko se uudesta tukastani vai elämänasteestani, mutta mielestäni positiivinen vire näkyy myös valokuvissa. Ennenkin oli hyvä olla, mutta nyt on parempi. Paljon parempi. Viilattavaa toki vielä on. Kenties 15 kilon ja ainakin yhden tatuoinnin verran? 

♥ Helinä