Nyt tulee vuosisadan pommi, mutta hyvään ja ihanaan elämään kuuluu muutakin kuin vain syöminen ja treenaaminen (kyllä vain!), vaikka molemmista nautinkin nykyään enemmän kuin koskaan ennen. Fyysisistä ”huvituksista” seuraavana tulee nimittäin henkinen jaksaminen ja hyvinvointi. Itse olen ollut tässä lajissa aina huono ja niin sanottu relaaminen ei ole koskaan ollut vahvuuksiani. Aina on pitänyt suorittaa, tehdä sitä, tehdä tätä ja tietenkin sata lasissa. Nykyisin haluan kuitenkin elää elämää sellaisena kuin se tulee ja nauttia siitä sekä sen kurveista murhetimatta liikoja. Olen myös ehkä viimein sisäistänyt, että myöskään raha ei ole mittari onneen. Vaikka taloudellinen tilanne olisi kuinka surkea tahansa, aina löytyy tilaa positiiviselle asenteelle. Myös mieheni huomasi uuden ajattelumallini käytännössä, kun hänelle suunnattu 3000 euron karhukirje Kelalta ei saanutkaan minua repimään hiuksia päästäni. Aiemmin olisin panikoinut, huutanut, itkenyt ja lopulta rauhoittunut miehen tyynnyttelevien sanojen seurauksena, mutta nyt tilanne oli täysin päinvastainen. Siinä missä minä tyydyin vain (syvän huokauksen jälkeen) toteamaan, että  ”Höh, ei voi mitään. Tyhmästä päästä kärsii sitten koko kukkaro” piti mieheni puolen tunnin tuumaustauon, kirosi ja avasi oluen. Naaman kireä ilme hellitti vasta kun minä aloin rauhoittelemaan häntä vakuuttelemalla, ettei asiat niin huonosti ole. Tätä siis tapahtuu todella harvoin, mutta onneksi olen viimein oppinut myös taidon rauhoitella muita ihmisiä. Ja kun Kelallekin kävi, että makselemme summan osissa, emmekä näin joudu elämään huhtikuussa pelkällä valoenergialla, kävi sanani toteen. Ei ne asiat oikeasti niin huonosti ole. Meillä menee ihan hyvin.

Mutta henkisestä hyvinvoinnista ja kehnosta taloustilanteesta soljuvasti shoppailuun. Tuohon turmiolliseen harrastukseen, jota en saisi varmaan ääneen lausua tilinauhaa katsoessani! Kerron kuitenkin jo nyt alkuun, etten todellakaan pura pahaa oloani shoppailuun lainarahalla. Shoppailen itse asiassa todella harvoin ja ostan asioita vain pitkän harkinnan jälkeen. En tee pikaisia aleostoksia ja panostan mielummin laatuun kuin määrään. Luulisi miesten arvostavan tätä piirrettä naisessa, mutta ei. Oikeastaan tämä on miehestäni todella raivostuttavaa, sillä saatamme kiertää kuusikin kertaa samassa liikkeessä katsomassa ja sovittamassa niitä samoja kenkiä ennen kuin ostan ne. Jos ostan. Ei aina voi tulla kauppoja. 

Shoppailussa heikko kohtani on erityisesti urheiluvaatteet. Nuo ihanan värikkäät, herkulliset, supermukavat ja kalliit urheiluvaatteet. Olen kuin lapsi karkkikaupassa Intersportin merkkituotteiden edessä ja joudun usein sulkemaan silmäni ja kääntämään katseeni ensiksi alerekkiin, mikäli olen oikeasti metsästämässä jotain  tiettyä tuotetta. Järki jyystä takaraivossa, kun hiplaan ylihintaisia merkkivaatteita. Ja oikeasti onhan se nyt hullua maksaa tuulipuvun takista 90 euroa mikäli toisen, täysin toimivan yksilön saa kolmellakympillä. Ja SILTI sorruin tuohon 90 euron Niken takkiin reilu kuukausi sitten ihan vain sen ihanan mallin ja karkkivärien ansiosta! Mutta koska olen jo nyt saanut kuudelta ihmiseltä kehuja takista niin hankinta ei voinut olla täysi susi? Laitoin myös itselleni ”en osta kuin yhdet uudet Björn Borgin sporttistringit tässä kuussa”- rajoitteen. Heikko kohta myös ne, myönnetään. Pyrin kuitenkin myös urheiluvaatteissa ostamaan vain mukavia ja laadukkaita vaatekappaleita, joita todella tarvitsen. Laukkujen ja kenkien kohdalla kun voi usein keksiä syitä niiden hankkimiselle (tarvitsen tämän laukun, koska vain siihen saan mahtumaan kukkaron sekä kännykän ilman, että ne hukkuvat jonnekin kolmanteen laukku-ulottuvuuteen), mutta mikäli vaaterekillä roikkuu liian monta käyttämätöntä tuulitakkia turhaudun jo itsekin niiden paljouteen. Vähempi on enempi, niin isi mulle opetti.

Eilen kuitenkin poikkesin normaalista shoppailureitistäni sporttiliikkeissä ja vietin päivän ns. normaaleissa vaateliikkeissä etsimässä jotain kivaa päällepantavaa. Kipinän tähän sain varmaan lauantaina, kun olin lähdössä ulos työkaverin kanssa ja tajusin, ettei minulla todellakaan ole mitään sopivaa puettavaa. Tai ainakin mikäli muoti baareissa on pysynyt viimeisen viiden vuoden ajan pysynyt suhteellisen stabiilina eikä juoksutrikoista ja neonvärisistä sporttitopeista on tullut se it-juttu. Tietääkseni ei? Aloinkin töissä katselemaan vaatteita hieman uudemmalla tavalla. Ennen hypistelin kaikkea lämmintä, pehmoista ja mukavaa, mutta nyt loin mieleeni lämpimän kesäpäivän ja sysäsin mielestäni pois kaikki villatuotteet. Halusin toppeja. Biletoppeja tai perustoppeja. Ja ehkä housut? Ja uudet työkengät. Ehodottomasti uudet työkengät! Enää en suostu kävelemään niissä mäntylankuissa, jotka saa jalat huutamaan hoosiannaa kolmen metrin kävelyn jälkeen.

Toppi-osuus oli luultua helpompi, sillä bongasin työpaikalla ihanan erikoisen perustopin, jonka hintakin oli kohtuullinen. Tämä ihanan tavallinen puuvillatoppi kiehtoi minua sen monikäyttöisyydellään: toimii niin arkena kuin juhlanakin ja vyötäröä korostava vyönauha antoi muuten tylsälle paidalle asennetta. 25 euroa kipaleelta ei mielestäni ollut liikaa, sillä tiesin tuotteen olevan laadukas. Ja mitäpä sitä lähteä merta edemmäs kalaan, jos sopiva paita löytyy omalta työpaikalta? Ja vielä kun kerran koko oli oikea ja istuvuus hyvä päätin panostaa ja ostaa saman tuotteen kahdessa värissä, mustana ja valkoisena. En välttämättä ota paitaa käyttöön ennen kuin lämpötila nousee hieman kevään edetessä, mutta onneksi tuote on niin ajaton, ettei sen käyttö ole parista kuukaudesta tai vuodesta kiinni.

Löysin myös kolmannen perustopin COSilta, jonka tuotteisiin ihastuin jo Lontoo-aikoina. Ei ylihinnoiteltuja, simppeleitä ja ajattomia eli perusvaatteina erittäin toimivia. Uusien työkenkien löytäminen osoittautui puolestaan ongelmallisemmaksi, sillä valitettavasti mitkään himoitsemani converset tai tennarit eivät täyttäneet ”siistit, mustat kengät” -kriteeriä. En eilen löytänyt mieleisiäni ja kohtuuhintaisia kenkiä, joten jouduin vielä tänään raahautumaan räntäsateeseen niitä metsästämään. Eksyin kuin sattumalta Aleksanterinkadulla sijaitsevaan Crocsin liikkeeseen, vaikka olenkin aina hieman karsastanut Crocsien tai UGGien -tyylisiä kenkiä niiden tunnistettavuuden vuoksi. Yllätyin kuitenkin positiivisesti ja löysin 45 eurolla mielestäni näppärät, mukavat ja suhteellisen siistit työkengät, jotka sopivat erinomaisesti pienelle menninkäisen jalalleni. Materiaali nyt on sitä nihkeää kumia, mutta ilma-aukkojen ansiosta uskon, selviän niissä vielä kesähelteidenkin aikaan (toivottavasti?). Ei heti arvaisi Crocseiksi? Jälleen muuten yksi natsa rintaan, sillä nyt olen virallisesti menettänyt Crocs-neitsyyden. 

Ihan söpöt eikö?