Kors och Skiffer
Nyt teen ehkä teon, mitä blogimaailmassa ei katsota hyvällä: postaan viime viikonlopun tapahtumista uuden viikonlopun jo kolkutellessa ovea. Mutta sallitaakoon se nyt. Tämän kerran. Anteeksi. Mutta kun on hehkutettavaa niin siitähän kannattaa hehkuttaa ja hekumoida vaikka vuoden jokaisena päivänä? Nyt nimittäin on. Hehkua timanttien ja hekumaa hyvän ruoan muodossa, hih.
Lauantaina (suhteellisen uuvuttavan viikon jälkeen) pääsin töistä jo kolmelta. Pikainen tuntilistan tsekkaus, välipalaa napaan ja ulos räntäsateseen. Mutta ei haitannut! Vastassa ovella oli suihkunraikas mieheni nälkäisenä kuin susi viemässä minua pizzalle. PIZZALLE! Enhän minä syö pizzaa…? Vai syönkö? Kyllä, syön. Varsinkin, jos pizzaa ja paikkaa on hehkutettu useassa eri aikakausilehdessä ja jopa torstainen hesarin ruokaliite oli nostanut esille paikan erikoispizzan. Skiffer ja soignon – sitä halaji niin mieleni kuin mahanikin. Miehellä makunystyrät huusivat kylläkin jotain mausteisempaa, mutta onneksi tiesin, että paikasta löytyy pizza miellyttämään myös mieheni karaistuneita (vai turtuneita?) makunystyröitä.
Ennen ruokailua halusin kuitenkin käydä ostoksilla. Ihan kunnon syystä, uskokaa pois. Vanha rannekelloni veteli nimittäin viimeisiään ja nykyisessä työpaikassa on lähes mahdotonta toimia jouhevasti ja aikataulun mukaan ilman omaa kelloa. Taskussa poltteli myös vanhemmiltani saama valmistujaislahjakortti Timanttisille, jolle en ollut aiemmin keksinyt järkevää käyttökohdetta. Nyt löytyi kohde – oikeastaan lähempää kuin osasin arvatakaan: 10 metrin päästä Timanttisten myymälästä. Tiskin vieressä esillä oli Michael Korsin timantein koristeltu rannekello. Ihan kiva, ajattelin aluksi. Kävin toisessa liikkeessä katsomassa näyteikkunaa, tuhahdin ja kipitin pikaisesti takaisin Aleksanterinkadulle. Ei ihan kiva vaan täydellinen! Erilainen kuin olin ajatellut (sillä en itseasiassa edes tiennyt mitä hain) ja liian kallis lahjakortin arvoon nähden, mutta silti. Halusin sen. Ja sainkin – kiitos ihanan myyjän, joka tiputti hintaa viidelläkymmenellä eurolla, jotta sain katettua kulut lahjakortillani. Ja niin minä seisoin, räntäsateessa, vilusta väristen, nälkäisenä ja väsyneenä, mutta iloisena kuin pieni lapsi saadessaan käsiinsä hamuamansa tikkukaramellin. Minun melli oli tosin hieman lapsen versiota kalliimpi ja säihkyvämpi, mutta hymy oli varmasti molemmilla yhtä leveä.
Haluatteko nähdä?
Mmmmm, sanon minä ♥
Vaikka minun hymyni jatkoi levenemistään, mies nyki kärsimättömästi hihaani ja tivasi saada pikaisesti ruokaa. ”Erottajalle, kiitos” kuului komento. Pienen matkan kipitys, kengät märkänä ja maha tyhjänä astuimme sisään Skifferiin. Paikka oli täynnä, mutta onneksi saimme ahdettua ruhomme baaritiskille, sillä emme todellakaan halunneet lähteä etsimään siinä kelissä ja nälässä toista pizzapaikkaa. Tilasimme pizzat (minulle soignon: mansikka-vuohenjuusto-pinjansiemen-rukola -pizzan ja miehelle pizzan nimeltään surf&turf, jossa oli chorizo-makkaraa, jokirapuja ja chiliä.). Tilauksia odotellessa saimme ilmaiseksi maistiaiseksi myös pari palaa ylijääneestä ja hieman pilalle menneestä pizzasta sekä viihdykkeeksi kuuntelimme henkilökunnan sopivasti kieroa huumorinheittoa. Pizzoissa kesti jokin tovi, sillä paikka oli tupaten täynnä, but I swear to God it was worth it. Soignon syötyäni leijuin pilvissä. Miten jokin voi olla niin hyvää? En edelleenkään ole vuohenjuuston suurin ystävä, mutta kaikki pizzan komponentit vain toimivat täydellisesti keskenään. Myös mies nautti kovaan ääneen omasta annoksestaan ja vyöryimme ulos ovesta. Vai vyöryimmekö? Tavallaan, mutta ainakin soignon jättämä olo oli enemmänkin kepeän täyteinen. Ihanat maut, raikkaat täytteet ja se makuelämys – säteilin nyt kilpaa uuden kelloni kanssa. Ah, olin onnellinen. Ja olen edelleen, kun muistelen tuota lauantaita. Kuolemanväsynyt, mutta pirun onnellinen.
Maistuis varmaan sullekin?
