”Elämä on kuule asennekysymys!”. Näin huudahti ihana kanssatreenaajani eilen, kun pohdin omaa tulevaisuuttani. Epävarma työtilanne, uudet maisemat, uudet ihmiset ja uudet kuviot. Sinällään ihania ja kaivattuja muutoksia, mutta kyllä niistäkin saa stressinaiheen. Varsinkin jos on ihminen, joka ei erityisemmin pidä muutoksista. Ja minä, noh, etsin jatkuvaa muutosta elämälleni, mutta onnellisimmillani olen, kun saan vain käpertyä lämpimän peiton suojiin hyvä kirja kourassa, vaniljapakurikääpäteen lämmitäessä kehoani. Turvassa. Poissa hälinästä ja suojassa kylmältä, karulta maailmalta.

Mutta onko maailma oikeasti niin kylmä, karu ja pelottava kuin luulemme? Miksemme näe myös sitä hyvyyttä ja kauneutta, joka meidät ympäröi? Miksemme ota uusia ja pelottaviakin haasteita vastaan samalla innolla ja mielenkiinnolla kuin pienet, uutta opettelevat lapset? Usein kuljemme pipo syvälle vedettynä läpi arjen ja harmauden, yrittäen suojautua, noh, kaikelta. Kuitenkin kaikella tuolla suojautumisella, suljemme pois myös kaiken sen ihanuuden. Viikonloppuisin ja lomalla tuo uppiniskaisuus ja suomalaisuus kenties hieman karisee ja saatamme raottaa yksityisyytemme verhoa. Hymyillä kenties? ”Mutta maanantaina en enää jaksa… koska väsyttää ja on maanantai.” 

”Elämä on kymmenenprosenttisesti sitä, mitä sinulle tapahtuu ja yhdenksänkymmentäprosenttisesti sitä, miten suhtaudut tapahtumiin.”

(Lou Holtz) 

Niin totta.

Sain yllä olevan sitaatin voima-ajatuksekseni Lily.fi-sivuston Löydä hyvän olon reseptisi -testin tuloksena. ”Aaaaaa, hitto mä oon tyhmä”. Tottakai. Tajuan sen taas ja hymyilen. Asenne. Avain onneen ja onnettomuuteen. Niin yksinkertainen ratkaisu, joka kuitenkin silloin tällöin tuntuu pölyttyvän ja unohtuvan jonnekin satojen muuttolaatikoiden ja paperipinojen alle. Onneksi on kuitenkin nykyajan ystävämme tekoäly, joka tajuaa muistuttaa tyhmää ”tosiälyä” asiasta silloin kun tarve vaatii.

Testin tehtyäni suljin tietokoneen, puin päälleni kuin napajäätiköille suuntaava tutkija ja suuntasin ulos lenkille. Olihan siellä ihan jäätävän kylmä viima, mutta tallustin silti pienen happihyppelylenkin hymynkare huulilla. Kuulokkeissa soi Beyoncen ”who run the world? GIRLS!” -kappale. Niin osuvaa. Lenkin loppupuolella suuntasin kauppaan, tein ostokset ja pakkasin tavarat kaupan kestokasseihin. Rikkinäisiin sellaisiin. Kävin läpi jokaisen kassan kestokassin, mutta jokaisessa oli sauma hajalla. Tarvitsin kuitenkin kipeästi nimenomaan kestokassia muuttoa varten, joten otin yhden rikkinäisen version. Päätin, että se saa luvan kestää kotiin saakka. Ja kassihan kesti. Hymyilytti – asenne, hih! Tuolla samalla asenteella otin vastaan myös puhelun Helsingistä, jossa minua onniteltiin vakituisen työpaikan nappaamisesta. (Vaikka ensimmäinen ajatukseni kieltämättä puhelimen soidessa olikin, etten saanut paikkaa.) Kuka nyt kolmen jälkeen soittaa onnitellakseen työpaikasta? Khihihi, onnekseni uusi työnantajani.

ASENNE, TSISING!

♥