Sanotaan, että keväällä kaikki rakastuvat. Ennen olen naureskellut tuolle urbaanilegendalle. Olenhan itse rakastunut vuodenajasta riippumatta. Mutta keväällä rakastuvat ainakin lapset. Ja se on totta se.

Pari kuukautta sitten ihana ekaluokkalaiseni alkoi kysellä rakkaudesta ja tenttasi minua: Milloin pitäisi alkaa seurustelemaan? Mistä tietää, että on ihastunut? Mistä tietää, että on oikeasti rakastunut? Ja miltä se rakastuminen oikein tuntui? Ei kai oikeasti ala perhosia kasvamaan vatsassa?

Vastailin muistikuvieni mukaisesti ja varovaisesti. Hävettää myöntää, että oman lapsuuteni ensirakkaudesta en muista enää edes etunimeä, vaikka saman ikäisenä tuo rakkaus oli maailmani suurin asia. Muistan kyllä sen tunteen ja jännityksen – etenkin ne perhoset. Viikkoa myöhemmin ekaluokkalaiseni tokaisi hampaita pestessään olevansa rakastunut. Tätä rakkauden kohdetta emme ole vielä tavanneet, mutta hänen kanssaan kuljetaan koulumatkat turvallisesti ja välillä leikitään metsässä. Muuten rakkaus on vain yhteisiä naurunaiheita ja vitsejä. Ihanan helppoa, ajattelin.

Ja voi kuinka väärässä sen helppoudesta olinkaan.

Lapsen rakkaus on ehdotonta, sitä joko rakastaa tai ei rakasta. Ja se on salamannopeaa käänteissään, monin osin myös Disney-prinsessoilta opittua. Se Disney-prinsessojen saavuttama onnellinen loppuelämä ilman ylä- ja alamäkiä vaan harvemmin saavutetaan ensimmäisen rakkaustunnustuksen jälkeisellä viikolla.

Sillä sitten tulivat ensimmäiset sydänsurut. Pienen 7-vuotiaan sydänsurut ovat niin sydäntä riipaisevia ja todellisia, ettei niihin auta kuin yksi lääke. Se sama lääke, joka on auttanut omiin sydänsuruihinikin: jäätelö. Ja sitä pitää olla paljon.

Siinä lapsen kanssa jäätelölusikat suussa suurta ihmeellistä tunnemaailmaa ihmetellessä ajattelin, että kyllä äiti, Bridget Jones tai Ally McBeal on opettanut oikean lääkkeen tähänkin vaivaan. Jokainen pieni ja suuri kolhu rakkauselämässäni vuosien varrella on löytänyt jonkinlaisen helpotuksen jäätelöstä. Ja elämääni on mahtunut aika monta sydänsurua. Jokaisesta sydänsurusta selviää, mutta ne vaativat jäätelön lisäksi aikaa – ja suruille kuuntelijan.

Pian lapsen sydänsurut sitten loppuivat siihen, että kuljettiin taas rakkaustyypin kanssa koulumatka. Löytyi taas yhteisiä aiheita ilolle ja hassuttelulle – eli kaikki on taas hyvin. Tänään he olivat jo rakentamassa ensimmäistä yhteistä majaa läheiseen metsään koulun jälkeen. Tuon pienen koululaisen tunne-elämää seuratessani olen todella onnellinen, että saan myötäelää tuon lapsen rakkauselämää ja kuulla ilot ja surut – olla luottamuksen arvoinen.

Aloin tuon lapseni avautumisen jälkeen todella miettiä, mitä haluan rakkaudesta opettaa hänelle. Oma tieni rakkaudessa on ollut mutkikas ja täynnä juonenkäänteitä, joten opettamista riittäisi. Jokaista käännettä en hänelle halua kertoa, mutta muutaman opetuksen haluan antaa.

Lapselle haluan opettaa sen, että rakkaus voi yllättää silloin, kun sitä ei odota. Sen ei tarvitse tulla heti. Sitä ei voi pakottaa. Se voi loppua yllättäen tai vähitellen. Se ei ole maailmanloppu.

Haluan myös opettaa hänelle sen, että rakkaus ei aina riitä vaan tarvitaan myös tekoja rakkauden puolesta. Teoilla tarkoitan pieniä ja isoja eleitä yhteisen hyvän olon puolesta. Joskus se teko on sen rakkaan ihmisen peitteleminen peitolla, kun on nukahtanut katsoessaan Game Of Thrones-maratonia sohvalle, joskus se on roskapussin viemistä ulos, joskus toisen puolustamista toisten edessä – joskus se on sitä, että vain ottaa toista kädestä ja katsoo silmiin.

Yhtenä iltana luimme lasten kanssa Essi Kummun Harjoituspusuja-kirjaa ja suurta ihmetystä herätti se, että ihminen harjoittelee rakkautta koko elämänsä ajan. Eikä sitä opikaan niin helposti kuin vaikka lukemaan ja luistelemaan! Totta se on. Joskus isotkin ihmiset tekevät rakkaudessa virheitä, joskus sellaisia, mitä ei voi korjata. Se on elämää. En usko, että ilman sydänsuruja selviää elämästä meistä yksikään.

Rakkaudesta minulla on vielä paljon opittavaa, vanhempana, kasvattajana ja rakastajana. Iso opetus, jonka olen itse oppinut vasta näin isompana ihmisenä, on se, kuinka tärkeää on rakastaa itseään – vasta, kun osaa rakastaa itseään, on valmis rakastamaan muita. Se kuulostaa kauhean kliseiseltä itsehoito-oppaan lausahdukselta, mutta se on totista totta. Itsensä rakastaminen on vaikea taito ja kun sen oppii, siitä saa olla ylpeä. Se ei ole narsismia vaan itsestään välittämistä. Aitoa, ehdotonta ja välillä jopa pyyteetöntä rakastamista.

Rakkaus syntyy siis (ainakin) keväällä. Lasten kautta voi nähdä, kuinka luontokin on rakkauden pelissä mukana, pesänrakentamista ja kujertelua. Metsäretkillä lapset yrittävät bongata rakastuneita eläimiä luonnosta. Päiväkodilla eskarikaveri kertoi viime viikolla, että heikottaa. Ehdotin vettä ja lepoa. Ehdotuksesta tuli suuttumus ja huudahdus: ”Voi sua, ope, etkö sä tunnista rakastunutta lasta?”

Ehkä vielä joku päivä opin tunnistamaan.