Isojen ihmisten kasvukipuja
Minityypit onnistuivat siinä taas. Tällä kertaa kirjakaupassa, pari viikkoa sitten. ”Ollaanhan me sun ikiomat Onneli ja Anneli?” Ovathan he juu – ja miksipä en hyvää lastenkirjaa ostaisi, kun kerran oltiin kirjakaupassa palkkapäivänä. Nuo kaksi viisasta pientä ihmistä ovat onnistuneet siinä toki aikaisemminkin. Esimerkiksi lause: ”Ollaanhan me sun rakkaat omat Heinähattu ja Vilttitossu?” on toiminut jo useammankin kerran kirjahyllystämme päätellen. Hyvä lastenkirjallisuus on heikkouteni ja onneksi minityyppeihin on tarttunut kirjahulluuteni.
Maanantaisin me matkustamme kirjastoon. Jokainen kirjastoretki on seikkailu. Aarresaalis kasvaa joka viikko suuremmaksi ja painavammaksi. Tällä viikolla kotiin kannettiin jo noin 30 kirjaa. Iltaisin kuuluu kirjahullujen hihitystä, hohotusta ja sivujen kääntelyä. Kirjojen sivumäärät ovat kasvaneet muutamasta jo muutamaan sataan. Lukunautintoa on ihana seurata. Kirjaimet ovat löytäneet paikkansa sanoissa ja sanoista on tullut lauseita. Ääneen lukeminen on silti asia, jota haluamme vaalia kodissamme (ja minä töissäkin).
Nyt olemme lukeneet iltaisin Onnelia ja Annelia. Paljon puhuttaa se, voivatko kaksi lasta asua yksin ilman vanhempia. Melkein yhtä paljon puhuttaa se, haluaisivatko nämä ikiomat Onnelini ja Annelini asua yksin. Vielä nyt tulee suora vastaus: ”EI!”. Kuka silloin siivoaisi kodissa? Kuka tekisi ruokaa? Kuka antaisi iltasuukot ja kysyisi, mikä on ollut päivässä parasta? Kenen syliin juoksisi, kun tulee suru? Vielä hetken meillä on kaksi ihanaa pientä. Kohta ne ovat jo niin isoja. Silti toivon, että suruissa ja päivän parhaiden asioiden jakamisessa, puhumisessa, minityypit eivät kasvaisi liian isoiksi. Että luottamus säilyisi. Ettei tasavertainen ja rakastava puhetapa katoaisi.
Eilen minityyppi, 7v, lähti koulun diskoon ensimmäistä kertaa. Ihan itse. Minityyppi ei ole kohta enää ollenkaan mini. Menin kehumaan isoksi, ehkä vähän nyyhkäisin ja muistelin omaa diskohistoriaani. Olenhan minäkin joskus diskoillut ja paljonkin opiskeluaikoinani. Joskus vieläkin. Pienen diskoilijan lähtiessä sain pitkän merkitsevän katseen ja kommentin: ”En mä kotoa ole mihinkään muuttamassa. Diskoonhan mä vain menen.” Silti tuo ensimmäinen diskoretkikin tuntuu askeleelta itsenäistymiseen.
Vaikka nuo kaksi minityyppiä kasvavat, luulen, että suurimpia kasvukipuja koemme me perheen isot ihmiset. Kun toinen kasvaa silmissä pituutta ja viisautta, pitäähän meidän isojenkin vähän kasvaa. Me voimme oppia. Mekin voimme vielä kasvaa. Ihmisinä emme ole koskaan valmiita. Taito antaa toisen kasvaa ja tukea pienen ihmisen kasvua juuri hänen tarvitsemallaan tavalla on se, mitä minä haluan oppia. Jokaisen lapsen kasvussa on murroskohtia, siirtymätilanteita: on se kyse sitten ensimmäisestä uhmaiästä, itsenäistymisestä koulun alkaessa tai teini-iästä. Mitäpä jos nämä lapsuuden ja vanhemmuuden käännekohdat ovatkin juuri niitä hetkiä, jotka kasvattavat meitä vanhempia ja kasvattajia ihmisinä eniten? Jos uskallamme avata itsemme ja ottaa oppina vastaan sen, mitä nämä minityypimme yrittävät opettaa elämästä, voimme saada elämämme suurimman ja tärkeimmän oppimiskokemuksen. Oppiminen kun on aina kaksisuuntaista.