Mantra nimeltä kiire

Kiire sinne. Kiire tänne. Kiire tuonne. Kiire vähän kaikkialle ja kokoajan.

Meillä on kiire. Se on yksinkertaisesti totta. On kiire tehdä aamutoimet. On kiire viedä lapset. On kiire töihin. Rauhallisista aamukahvihetkistä voi haaveilla, mutta todellisuudessa kahvi maistuu matkalla töihin. Eikä kiire lopu aamuihin. Töissä on kiire. On kiire hakea lapset. On kiire harrastaa. On kiire olla sosiaalinen mediassa ja tykätä kaikesta. On kiire iltapalalle, -pesulle ja nukkumaan. Opetamme itsemme kiireeseen. Samalla opetamme lapsemme kiireeseen.

Olen minä koukussa kiireeseen. Myönnän sen. Saan eniten aikaan pienessä kiireessä. Löydän pientä kiirettä arjestani: työssäni, kodin pyykkivuorista, jopa lukemattomista naistenlehdistä. Saan asiat rivakasti tehtyä, pienessä kiireessä. Silti en haluaisi lapsieni oppivan ikuiseen kiireeseen ja sen ihannointiin.

Joskus kiire on ihan tervettä, mutta aika usein kiireessä unohtuu moni tärkeä asia, kuten aamupusu pienimmälle. Sillä usein omat aamuni muistuttavat yllättävän paljon Camilla Mickwitzin Jason-kirjojen äidin aamuja. Sukka eriparia kun sen kaveri, lapsi kainalossa kiidän kuin Ritari Ässä tai ainakin Salama McQueen. Tukka putkella eikä vain ehdi tehdä kaikkea. Ja se aamun tärkein pusu ja vilkutus ikkunasta. Voi kunpa se ei unohtuisi.

Kuinka salaa kadehdinkaan ja etenkin ihailen niitä ihmisiä, jotka osaavat elää kiireettömässä zenissä ja silti saavat paljon aikaan. He juovat aamukahvinsa kotona ja lukevat aamun lehden. He vievät kiireettömästi lapsensa hoitoon. He eivät varmastikaan myöhästy bussista – ja jos bussi on täynnä, heiltä ei varmasti pääse voimasanoja. Ihanan kiireettömät idylli-ihmiset. Kaikessa rauhassa. Ilman mitään kiirettä. Jos haluaisin tavoitella heidän zeniään ja kiireettömyyttään, pitäisi minun varmasti herätä ennen kukonlaulua.

Vaikka nautinkin pienestä kiireestä, opettelen käyttäytymään paremmin kiireessä – ja opettaa sitä myös pienemmillekin. Kiireessä legon päälle astuminen tuntuu kuin astuisi naulaan. Pienetkin esteet kasvavat isoiksi. Niin myös pienistä ärtymyksistä voi tulla isoja tunnemörköjä. Tärkeää on se suhtautuminen kiireeseen. Ei paniikkia. Ei tiuskimista. Ei suuria tunnepurkauksia. Pysähtymistä. Syvää hengitystä ja tilanteen uudelleenarviointi.

Kun elämme kiireessä, pidetään huoli, ettei meillä koskaan ole liian kiire toisillemme, liian kiire lapsillemme. Voiko koskaan olla liian kiire yhteiselle ajalle? Voiko koskaan liian kiire pysähtyä kuuntelemaan, mitä tuolla pienellä tai isolla ihmisellä on asiaa? Minun vastaukseni siihen on ei. Kiireessäkin kohtaaminen on kohtaaminen, ja äärettömän tärkeä.

Pieni pysähtyminen ei varmasti tee pahaa kenellekään, ei edes kiireaddiktille. Itse vielä opettelen sitä. Lapsilta ja lempityypiltä opin sitä taitoa joka päivä vähän enemmän. Ehkä minä vielä joku päivä opin.