Onko pakko antaa anteeksi?
”Onko mun pakko antaa heti anteeksi?”, kuului lapsen suusta, kun pikkusisko oli leikannut hänen tekemänsä nallehahmon palasiksi. Syynä nallen paloitteluun oli se, että piti saada puoliympyrä piirrettyä jotenkin. Kovin looginen syy.
Vastasin, ettei ole pakko antaa anteeksi heti.
Hetken päästä mietin, olinko julma. Olihan pikkusisko pyytänyt välittömästi tekoaan anteeksi.
Anteeksi on maailman vaikein sana. Siinä ei ole montaa vaikeaa kirjainta, mutta sen sanominen vaatii paljon. Sillä on iso merkitys. Lapsilta vaadimme huonosta käytöksestä heti anteeksipyyntöä, juuri sitä maailman vaikeinta sanaa. ”Pyydä heti anteeksi!” kuuluu myös omaan vakiolausevalikoimaani. Vastauksena tulee usein ihan muualle kuin silmiin katsottu mutiseva anteeksi tai ”sori-sori”. Amerikkalainen ” sorry ”, joka olisi ehkäpä oikeaoppisesti ”anteeksi, että aivastin/keskeytin”, kääntyykin suussamme ”sori-sori”-lausahdukseksi, joka on merkityksetön, ilman tarkoitusta. Sen voi sanoa ajattelematta, heittää ilmaan. Ei tarvitse ajatella, mitä tuli tehneeksi. Vahinko. Hups vaan. Kun lapselta kysytäänkin anteeksipyynnön hetkellä ”Miltä sinusta tuntuisi, jos sinulle tehtäisi samoin?”, tulee yleensä pohdintaa, ehkä mutruhuuli, kyynel ja usein merkityksellisempi anteeksipyyntö. Lapsen ja isomman ihmisen on hyvä ymmärtää, minkä vuoksi pyydetään anteeksi. Kun anteeksi pyydetään ilman selvää syytä tai ilman merkitystä, sana menettää arvoansa – siitä tulee turha. Jos menetämme sanan ”anteeksi”, niin miten pahoittelemme tehneemme väärin?
Vastaavasti toiselta odotetaan heti anteeksipyynnön kuultua anteeksiantoa, jos ei heti, niin ainakin pikaisesti. Onko pakko antaa heti anteeksi? Annammeko me aikuisetkaan? Kun meidän tunteitamme loukataan syvästi, saatamme olla siitä vihaisia, loukkaantuneita, ärsyyntyneitä, surullisia, voimattomia, katkeroituneita päivistä viikkoihin, viikoista vuosikausiin. Emmekä siis anna anteeksi, ainakaan kokonaan. Me osaamme pitää mykkäkoulua, paiskoa ovia tai astioita ja näyttää monin eri tavoin, kuinka meitä on nyt sattunut sisälle. Osaamme olla kuin isoja lapsia, lisättynä aikuisuuden mausteilla. Mutta anteeksi emme silti helpolla anna. Miksi?
Anteeksiantaminen on iso juttu. Kun annat anteeksi, siis oikeasti annat, luovut samalla siitä tunnemyllerryksestä. Hyväksyt asian. Kun on annettu anteeksi, niin asia on loppuun käsitelty. Anteeksiantaminen puhdistaa oloa, mutta se on prosessi. Se voi kestää, niin pienellä kuin isolla. Annetaan siis jokaiselle se oma aikansa prosessoida eli antaa oikeasti anteeksi. Pakottamalla ei saada yhtään oikeaa anteeksipyyntöä tai anteeksiantoa opetettua saati sanottua.
Meillä aikuisilla on paljon opittavaa lapsien maailmasta. Ne hienot hyvät käytöstavat, jotka opetamme jo pienille lapsille tahtovat unohtua monen aikuisen käytöksestä aikuisiällä. Lapset eivät ole pieniä versioita aikuisista, lapset ovat lapsia. Emme voi vaatia lapsilta silti sitä, mihin emme itsekään pysty. Ehkä meidänkin pitäisi alkaa kysyä myös aikuisilta tuo merkitsevä kysymys. Miltä sinusta tuntuisi, jos sinulle tehtäisiin samoin?
