Kiitos ei ole kirosana

Iltarutiiniimme on kuulunut iltasuukkojen, hampaiden harjauksen, unilauleluiden ja satujen lukemisen lisäksi kysymys: ”Mikä sinun päivässäsi oli parasta?” Kuinka kiireinen, kiukkuinen, eripurainen päivä tahansa, se on pieni yhteinen hetkemme. Se on ollut hyvä tapa vaihtaa kuulumisia ja muistaa oman päivän tähtihetkiä. Minityyppien päivien kohokohdat vaihtelevat pannukakuista leluihin, isoista tapahtumista pienenpieniin hetkiin, maailman parhaasta päivästä ”NO EI KUULE YHTIKÄS MIKÄÄN!”-tiuskaisuihin.

Viime viikolla teimme iltarutiineihimme pienen, mutta ison muutoksen. Hampaidenpesusta tai iltasuukosta emme tingi, ja unilaulut ja iltasadut ovat myös välttämättömiä ja erittäin tärkeitä. Mutta päivän paras asia joutui romukoppaan. Miksi? Koska haluamme tuoda ja opettaa erityisesti hyviä käytöstapoja ja eikä ottaa päivää itsestäänselvyytenä. Haluamme, me isot sekä pienet, muistaa sanoa ”KIITOS”, kun sille on aihetta. Päiväkodin lapset osaavat kertoa uusille sijaisille ja muille, että kiitos on lempisanani ja tykkään kuulla sitä sanaa. Totta se on. Tavallaan.

Me kysymme nyt toisiltamme: ”Mistä sinä olet kiitollinen?” Se, mitä kiitollisuus tarkoittaa, on pitänyt kertoa useaan otteeseen meistä pienimmälle, mutta samalla itse kiittäessäni ja kertoessani jokaisesta päivästä ainakin yhden kiitoksen aiheen, olen vasta itsekin alkanut tajuta, mitä kiitollisuus tarkoittaa oikeasti. On oivaltavaa huomata, millaisia hienoja pieniä ja isoja kiitollisuuden aiheita löytyykään jokaisesta hektisestäkin päivästä. Yllättävän ihana on painaa pää tyynyyn muistaen, että tässäkin päivässä on aihetta kiitokselle. Kiitollisuus ei ole mikään myytti. Se oikeasti lisää ilon tunnetta ja auttaa löytämään lisää myönteisiä asioita elämässä. Nykyään odotan yhä enemmän sitä, että saan kuulla perheeni kiitollisuuden aiheet. Ne saavat minut yhä kiitollisemmaksi siitä, että minulla on heidät.

Miksi siis kiitollisuus sen sijaan, että luettelisimme mikä on ollut kivaa? Idea lähti joulusta. Kannoimme kotiin joululahjat, mutta yhtäkään ylimääräistä kiitos-sanaa ei tippunut. Ne ainoatkin, jotka kuulimme, tulivat pakotettuina. Joulun jälkeen ruokakaupassa lapset kysyivät: ”Mitä mä saan täältä lahjaksi?” Aloimme miettiä, mitä haluamme opettaa itsellemme ja lapsille. Onko elämä jatkuvaa lahjojen saamista, vai pitäisikö olla vähän muutakin? Meillä on hyvä elämä, riittävän hyvä elämä. Meillä on ruokaa, katto pään päällä ja toisemme. Hyvästä elämästä tulee helposti itsestäänselvyys. Sellainen itsestäänselvyys erityisesti ansaitsee kiitoksen. Kaikilla ei mene hyvin. Ei edes melkein hyvin.

Kiitollisuus on yksi rakennuspalikka onneen. Se opettaa näkemään asioissa muutakin, kuin oman näkökulman. Eikä kiitos ole kirosana. Opetellaan ja opetetaan sen käyttöä, jooko? Meistä jokainen voi oppia sen, kunhan vain vähän harjoittelee.

Kiitos.