Minityyppien sanoja: ÄITIYDESTÄ

mamionihana.jpg

Tuli taas äitienpäivä. Meillä kotona äitienpäiväkorttien lisäksi ilmestyy ympäri vuoden hassuja suloisia ilmoituksia siitä, että mahdollisesti joku pienempi ihminen kokee juuri sinut tärkeäksi – esimerkiksi ristisanatehtäviin tai jogurttipurkin kanteen piirrettynä viestinä. Arjen hulabaloossa ne pysähdyttävät, liikuttavat ja lämmittävät kummasti.

Meillä on minityyppien kanssa elämässämme mameja, äitejä, mummoja, mammoja ja mummokkeita, ja löysimme taas ruokakaupan korttiosastolle valitsemaan onnittelukortteja näille ihmeellisille voimahahmoillemme, jotka ovat jaksaneet tukea, kannustaa ja lohduttaa jokaisessa elämän tiukassakin kurvissa.

Korttihyllyllä meni sormi suuhun niin isolla kuin pienelläkin.

Äitiyden reseptejä löytyi korteista, äitien korostamista kodinhengettärinä ja paljon erilaisia vaaleanpunaisia kukkakortteja. Vaikka mieluisia kortteja emme elämämme äitihahmoille löytäneet (ja teimme kortit askarrellen sitten ihan itse) heräsi kysymys: ”Mitä on äitiys ja miksi siihen pitää olla resepti?”

Minityypit ovat kovin sanavalmis kaksikko ja keksivätkin nopeasti monta omaa vinkkiään äitiyteen – ammattilaisia kun ovat äitienkäytössä.

 

Minityyppien vinkit äitiyteen

1. Äidin pitää olla ihminen. Tai voi se olla eläinkin, niin kuin leijonaemot on äitejä. Mutta ihan tavallinen ihminen saa olla. Tai ehkä supersankarikin kelpaa.

2. Sitten sen äidin pitää saada elämäänsä lapsi, tavalla tai toisella.

3. Äidin pitää muistaa halia ja nauraa lapsen kanssa.

4. Äidin kannattaa joskus antaa vahingossa lapsen voittaa lautapelissä hei.

5. Äidin pitää oppia pyyhkimään kakkapyllyjä yöllä.

6. Äiti saa joskus olla vihainen, mutta sitten pitää myös rauhoittua tai joutuu jäähylle.

Viimeinen ja kaikkien meidän mielestä tärkein reseptin osa on:

7. Äiti on aina rakas. Ja se rakastaa aina.

 

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille, isoäideille, äitien kavereille ja äitien lapsille!

 

Suhteet Ystävät ja perhe Vanhemmuus Ajattelin tänään

Mantra nimeltä kiire

jasonkiireessa.jpg

Kiire sinne. Kiire tänne. Kiire tuonne. Kiire vähän kaikkialle ja kokoajan.

Meillä on kiire. Se on yksinkertaisesti totta. On kiire tehdä aamutoimet. On kiire viedä lapset. On kiire töihin. Rauhallisista aamukahvihetkistä voi haaveilla, mutta todellisuudessa kahvi maistuu matkalla töihin. Eikä kiire lopu aamuihin. Töissä on kiire. On kiire hakea lapset. On kiire harrastaa. On kiire olla sosiaalinen mediassa ja tykätä kaikesta. On kiire iltapalalle, -pesulle ja nukkumaan. Opetamme itsemme kiireeseen. Samalla opetamme lapsemme kiireeseen.

Olen minä koukussa kiireeseen. Myönnän sen. Saan eniten aikaan pienessä kiireessä. Löydän pientä kiirettä arjestani: työssäni, kodin pyykkivuorista, jopa lukemattomista naistenlehdistä. Saan asiat rivakasti tehtyä, pienessä kiireessä. Silti en haluaisi lapsieni oppivan ikuiseen kiireeseen ja sen ihannointiin.

Joskus kiire on ihan tervettä, mutta aika usein kiireessä unohtuu moni tärkeä asia, kuten aamupusu pienimmälle. Sillä usein omat aamuni muistuttavat yllättävän paljon Camilla Mickwitzin Jason-kirjojen äidin aamuja. Sukka eriparia kun sen kaveri, lapsi kainalossa kiidän kuin Ritari Ässä tai ainakin Salama McQueen. Tukka putkella eikä vain ehdi tehdä kaikkea. Ja se aamun tärkein pusu ja vilkutus ikkunasta. Voi kunpa se ei unohtuisi.

Kuinka salaa kadehdinkaan ja etenkin ihailen niitä ihmisiä, jotka osaavat elää kiireettömässä zenissä ja silti saavat paljon aikaan. He juovat aamukahvinsa kotona ja lukevat aamun lehden. He vievät kiireettömästi lapsensa hoitoon. He eivät varmastikaan myöhästy bussista – ja jos bussi on täynnä, heiltä ei varmasti pääse voimasanoja. Ihanan kiireettömät idylli-ihmiset. Kaikessa rauhassa. Ilman mitään kiirettä. Jos haluaisin tavoitella heidän zeniään ja kiireettömyyttään, pitäisi minun varmasti herätä ennen kukonlaulua.

Vaikka nautinkin pienestä kiireestä, opettelen käyttäytymään paremmin kiireessä – ja opettaa sitä myös pienemmillekin. Kiireessä legon päälle astuminen tuntuu kuin astuisi naulaan. Pienetkin esteet kasvavat isoiksi. Niin myös pienistä ärtymyksistä voi tulla isoja tunnemörköjä. Tärkeää on se suhtautuminen kiireeseen. Ei paniikkia. Ei tiuskimista. Ei suuria tunnepurkauksia. Pysähtymistä. Syvää hengitystä ja tilanteen uudelleenarviointi.

Kun elämme kiireessä, pidetään huoli, ettei meillä koskaan ole liian kiire toisillemme, liian kiire lapsillemme. Voiko koskaan olla liian kiire yhteiselle ajalle? Voiko koskaan liian kiire pysähtyä kuuntelemaan, mitä tuolla pienellä tai isolla ihmisellä on asiaa? Minun vastaukseni siihen on ei. Kiireessäkin kohtaaminen on kohtaaminen, ja äärettömän tärkeä.

Pieni pysähtyminen ei varmasti tee pahaa kenellekään, ei edes kiireaddiktille. Itse vielä opettelen sitä. Lapsilta ja lempityypiltä opin sitä taitoa joka päivä vähän enemmän. Ehkä minä vielä joku päivä opin.

Suhteet Oma elämä Mieli Syvällistä