Kiitos ei ole kirosana

Iltarutiiniimme on kuulunut iltasuukkojen, hampaiden harjauksen, unilauleluiden ja satujen lukemisen lisäksi kysymys: ”Mikä sinun päivässäsi oli parasta?” Kuinka kiireinen, kiukkuinen, eripurainen päivä tahansa, se on pieni yhteinen hetkemme. Se on ollut hyvä tapa vaihtaa kuulumisia ja muistaa oman päivän tähtihetkiä. Minityyppien päivien kohokohdat vaihtelevat pannukakuista leluihin, isoista tapahtumista pienenpieniin hetkiin, maailman parhaasta päivästä ”NO EI KUULE YHTIKÄS MIKÄÄN!”-tiuskaisuihin.

Viime viikolla teimme iltarutiineihimme pienen, mutta ison muutoksen. Hampaidenpesusta tai iltasuukosta emme tingi, ja unilaulut ja iltasadut ovat myös välttämättömiä ja erittäin tärkeitä. Mutta päivän paras asia joutui romukoppaan. Miksi? Koska haluamme tuoda ja opettaa erityisesti hyviä käytöstapoja ja eikä ottaa päivää itsestäänselvyytenä. Haluamme, me isot sekä pienet, muistaa sanoa ”KIITOS”, kun sille on aihetta. Päiväkodin lapset osaavat kertoa uusille sijaisille ja muille, että kiitos on lempisanani ja tykkään kuulla sitä sanaa. Totta se on. Tavallaan.

Me kysymme nyt toisiltamme: ”Mistä sinä olet kiitollinen?” Se, mitä kiitollisuus tarkoittaa, on pitänyt kertoa useaan otteeseen meistä pienimmälle, mutta samalla itse kiittäessäni ja kertoessani jokaisesta päivästä ainakin yhden kiitoksen aiheen, olen vasta itsekin alkanut tajuta, mitä kiitollisuus tarkoittaa oikeasti. On oivaltavaa huomata, millaisia hienoja pieniä ja isoja kiitollisuuden aiheita löytyykään jokaisesta hektisestäkin päivästä. Yllättävän ihana on painaa pää tyynyyn muistaen, että tässäkin päivässä on aihetta kiitokselle. Kiitollisuus ei ole mikään myytti. Se oikeasti lisää ilon tunnetta ja auttaa löytämään lisää myönteisiä asioita elämässä. Nykyään odotan yhä enemmän sitä, että saan kuulla perheeni kiitollisuuden aiheet. Ne saavat minut yhä kiitollisemmaksi siitä, että minulla on heidät.

Miksi siis kiitollisuus sen sijaan, että luettelisimme mikä on ollut kivaa? Idea lähti joulusta. Kannoimme kotiin joululahjat, mutta yhtäkään ylimääräistä kiitos-sanaa ei tippunut. Ne ainoatkin, jotka kuulimme, tulivat pakotettuina. Joulun jälkeen ruokakaupassa lapset kysyivät: ”Mitä mä saan täältä lahjaksi?” Aloimme miettiä, mitä haluamme opettaa itsellemme ja lapsille. Onko elämä jatkuvaa lahjojen saamista, vai pitäisikö olla vähän muutakin? Meillä on hyvä elämä, riittävän hyvä elämä. Meillä on ruokaa, katto pään päällä ja toisemme. Hyvästä elämästä tulee helposti itsestäänselvyys. Sellainen itsestäänselvyys erityisesti ansaitsee kiitoksen. Kaikilla ei mene hyvin. Ei edes melkein hyvin.

Kiitollisuus on yksi rakennuspalikka onneen. Se opettaa näkemään asioissa muutakin, kuin oman näkökulman. Eikä kiitos ole kirosana. Opetellaan ja opetetaan sen käyttöä, jooko? Meistä jokainen voi oppia sen, kunhan vain vähän harjoittelee.

Kiitos.

photogrid_1454185052463.jpg

Suhteet Oma elämä Vanhemmuus Ajattelin tänään

Pelko pois vai eikö sittenkään?

”Mitä sinä pelkäät?”, kuului kysymys vierestäni, kun harjasimme minityypin kanssa yhdessä hampaita. Kovin iso kysymys niin arkisella normaalilla hetkellä. Suuni, joka ei yleensä pysy kiinni, meni hetkeksi mutrulle.

Aikuisena ei enää pelkää yhtään mitään, sanovat esikoululaiseni. Aikuisena pitää uskaltaa. Aikuisena on aina rohkea ja vie rohkeudellaan pois lastenkin pelot. Siinä on aikuisella isot saappaat täytettäväksi. Aikuinen on näköjään aikamoinen supersankari.

Vaan kyllä aikuinenkin pelkää. Eikä pelko ole aina paha tai huono asia. Eikä pelko ole aina heikkoutta. Ei sellaista, mistä on pakko oppia pois. Pelko on tunne, ihan perustunne. Pelko voi olla suojamekanismi, suojamuuri, turvasatama. Kyllä me aikuisetkin tarvitsemme joskus suojaa ja turvaa.

Lapsen pelko voi olla konkreettinen asia. Toinen minityypeistä pelkää Hevisaurusta ja oikeastaan kaikkia isoja naamioituneita hahmoja. Ja tietenkin Oulun torilla Toripolliisi-patsasta, koska se on niin iso, eikä edes hymyile takaisin. Lapsen pelko voi toki olla myös monimutkaisempi ilmiö. Esikoululaiseni suurimpiin pelkoihin lukeutuvat kaverisuhteiden loppuminen, kiusaaminen ja ”se, että poliisi vie vahingossa vankilaan”.

Eivät aikuisen pelot kovin kaukana ole lasten peloista. Voimme pelätä sitoutumista, vastuuta tai rakkautta. Yksinjäämistä, pimeää, epävarmuutta. Paloautoja, ahtaita paikkoja, uusia tilanteita, terrorismia. Ja voimme pelätä ihan yhtä vahvasti kuin pikkulapsi mörköä sängyn alla.

Iso asia on myöntää oma pelko. ”Enhän minä pelkää yhtään mitään!” on vastaus, joka on harvoin totta. Jokainen meistä pelkää varmasti ihan pikkuisen edes jotakin. Kun oman pelkonsa myöntää, sen sanoo tavallaan ääneen itselleenkin – sen hyväksyy. Kaikkia pelkoja hyväksyminen ei poista. Kaikkia pelkoja ei poista tieto, sellainen oikea faktatietokaan.

Mitä minä sitten pelkään?

Vastasin tuolle pienelle minityypille pelkääväni sitä, että joskus voi tulla aika, jolloin näitä yhteisiä hampaidenpesuhetkiä ei enää ole. Ei iltapusuja. Ei ”Mikä sun päivässä on ollut parasta?”-kysymyksiä. Vastasin pelkääväni sitä, kuinka aika kulkee niin hurjan nopeasti. Vastasin pelkääväni, että menetän arkeni kultahiput.

Minityyppi napitti minua tummat silmät pyöreinä takaisin pelkorykelmäni kuultuaan ja sitten hammasharja suussa totesi: ”Kuule, mami, pelkääminen on ihan terveellistä. Meille opetettiin niin koulussa. Se tekee susta ihmisen. Sä saat pelätä. Mä voin pitää sua kädestä kiinni, niin se pelko ei ole niin pelottava.”

Viisas pieni ihminen.

sydan.jpeg

Suhteet Oma elämä Mieli Syvällistä