Viime viikon maanantaina aloitin uudessa työssä. Sinänsä työ ei muuttunut, mutta työympäristö on uusi, lähimetsä on uusi, pienet ja isot ihmiset ovat uusia ja esikoulu materiaaleineen on minulle ihan upouusi. Omat minityyppini huokasivat pitkään, kun tajusivat minun jatkavan päiväkotimaailmassa: ”Etkö sinä koskaan pääse päiväkodista kouluun?” Kyllä minä pääsen, jos haluan. Mutta en taida juuri nyt haluta.

Esiopettajana on jännittävää. Olen vuosia opetellut opettamaan pienempiä päiväkotikavereita. Olen hahmotellut toimintaa taaperoiden ja vähän isompien pikkulasten kanssa. Olen opetellut karkeamotorisia taitoja ja tunnetaitojen ihan alkuaskeleita. Olen vastannut kysyttyihin kysymyksiin helpoin vastauksin ja rakentanut toimintaa, jonka olen kokenut soveltuvan tuolle ikäryhmälle. Joskus ideat ovat toimineet hyvin, joskus menneet ihan metsään. Mutta kokemalla oppii.

Esikoulukavereiden kanssa kysymykset ja vastaukset vaativat paljon enemmän syvyyttä. Niin sanotut KYLLÄ/EI-vastaukset eivät enää toimi. Vaaditaan perusteluita ja niiden perusteluiden on tyydytettävä kysyjän tiedonnälkä (joka voi olla kovinkin suuri). Jokaiselle tehtävälle toiminnolle vaaditaan jo perusteluita lapsiltakin – ei siis vain vanhemmilta. Jokaiseen suunniteltuun toimintaan tulee ehdotus ”mutta ope, entäs jos tehtäiskin näin?”, ja nuo ehdotukset ovat todella kekseliäitä. Oma mielikuvitukseni ja pedagogiikkani eivät aina riitä läheskään niin laajalle kuin noiden pienten viisaiden tyyppien.

Ensimmäisenä asiana sainkin maanantaiaamuna vastaani tuiman tuijottavan pienen silmäparin, joka kysyi: ”Mikä sinussa on parasta?” Olen minä työhaastatteluissa ja muissa vastaavissa tilanteissa joutunut itseäni kehumaan kilpaa kellon kanssa, mutta aito itsensä kehuminen ilman sitä oman paremmuutensa tunkemista toisen naamaan, silloin kun toinen sitä kysyy silmät pyöreinä keskellä arkea, on haastava asia. Kysymys tosiaan hämmensi, mutta positiivisesti. Tajusin taas, että työssäni on haasteita, joita en edes ajattele tarpeeksi usein. Työni haastaa minua kehittymään ihmisenä, miettimään omia heikkouksiani, vahvuuksiani – jopa kehumaan itseäni.

Pyrin muistuttamaan itseäni, että kehuisin jokaista lasta ainakin kerran päivässä. Aidosti kehuisin eli antaisin positiivista, rehellistä ja voimaannuttavaa palautetta. En siis keksimällä keksisi syytä kehulle. Onhan kehu päivässä myös hyväksi mielelle. Kehu kun vahvistaa itsetuntoa. Onhan tärkeää nähdä lapsi, kuulla lasta, antaa lapselle aikaa, antaa lapselle tilaa, luottaa lapseen, uskoa lapsesta hyvää. Mutta entä jos yrittäisimmekin kehua myös itseämme noin? Siinä missä toisten kehumista painotan, unohdan usein itsensä kehumisen tärkeyden. Ei tarvitse olla leuhka tai elvistellä saavutuksillaan, vaan kokeilla samoja asioita kuin lapsen kanssa: Nähdä itsemme. Kuulla itsemme. Antaa itsellemme aikaa. Antaa itsellemme tilaa. Luottaa itseemme. Taputtaa itseään olkapäälle ja muistuttaa, että on ihan hyvä tyyppi. Sillä voi varmasti ennaltaehkäistä monet surut ja stressit. Sinä olet hieno ihminen juuri sellaisena kuin olet. Sinä riität.

Kehun kuuleminen toisen suusta on silti usein vaikuttavampi asia. Sen vastaanottaminen on myös usein vaikeaa. Miten reagoida, kun toinen kehuu? Missä kehumiseen reagointia edes opetetaan? Pitääkö kiittää, kohauttaa olkapäitä, kehua takaisin – saako punastua? Oikeiden kehujen löytäminenkään ei ole kaikille helppoa. Eiväthän kaikki kehut sovi kaikkien ihmisten suuhun, teennäiset ja pakotetut kehut tunnistaa pieni lapsi siinä missä aikuinenkin. Mutta kun keksii yhden kehun, keksii pian toisenkin. Kehuminen, kuten positiivinen ajattelukin, on itseään ruokkiva systeemi. Ensin ei keksi yhtään, vähitellen alkaa löytää kehumisen aiheita asioista, mitä ei ollut osannut ajatellakaan. Mitä enemmän kehuu, sitä enemmän myös keksii kehuttavaa. Minut saa ilmoittaa kehumiskouluun koska vaan. Haluan oppia kehumisesta ja positiivisen palautteen antamisesta paljon lisää.

En halunnut maanantaiaamuna jättää uuden esikoulukaverini kysymystä huomiotta. Vastasin minä kysymykseen. Vastasin, että minussa on parasta se, että olen oppinut olemaan juuri minä. Silmäpari katsoi minua tovin, kiitti vastauksesta ja sanoi, että on se hyvä oppia esikouluun tullessa ainakin oma nimi ja se kuka on. Niinpä. Ehkä minä vielä opin paljon muutakin tämän ryhmän kanssa.