Ylpeydestä

Vaatii rohkeutta olla ylpeä – tai ainakin kertoa se julkisesti, ääneen, some-ääneen. Suomalainen on itsevarma, ylpeä itsestään, mutta jos sen menee näyttämään muille, saa leuhkan leiman. Suomalainen kulttuuri on arka ylpeyden esittelylle, etenkin kun siitä puhutaan sanalla ylpeys.

Ylpeys- sanalla itsessään on suomen kielessä useita negatiivisia mielleyhtymiä. Kun taas katsotaan merten taa, Amerikassa kovaa huutoa oleva ”proud”-sana on taas täynnä positiivisia asiayhteyksiä. Kovin usein ylpeys yhdistetään täällä itsekkyyteen, oman navan tuijotteluun ja leuhkimiseen. ”Pitääkö sillä omalla pikku-elämällä noin kehuskella?”

Onnellisuus-haasteita näemme sosiaalisen median täynnä, mutta ylpeys-haasteita emme niin usein. Itse käytän ylpeyden sijaan sanoja onnellinen, itsevarma, kiitollinen ja tyytyväinen – siis kierrän sanan. Olenhan minäkin oppinut häpeämään ylpeyttä. En minäkään halua olla lesoilija tai henkseleitä paukutteleva nokka pystyssä kulkija, muka muita parempi.

Suomalainen kulttuuri on allerginen turhalle ylpeilylle ja ehkä ihan syystä. Amerikasta kantautuva ylikehuminen ja leuhkiminen eivät ole välttämättä aitoa. Heille se voi olla tapa tervehtiä, meille jokaiseen kehuvaan sanaan vaaditaan aitoa tunnetta.  Ja suomalainen kulttuuri painottaa aitoutta, tunteissakin. Osaammekohan pian enää tunnistaa aitoa nöyrää ylpeyttä lesoilu-ylpeydestä? Jos yliylpeilemme, onko pian ylpeyttä ilman ennakkoluuloa sen henkseleidenpaukuttelu-perästä?

Ei, ylpeys ei aina ole ruma sana. Yritän itsekin vielä opetella sitä.

Ylpeys, se nöyrä aito ylpeys, on sangen ihana tunne. Jaettuna vielä ihanampi kuin sisällä pidettynä. Se, että olet aidosti ylpeä toisesta ihmisestä ja näytät sen hänelle. Se, että joku on ihan oikeasti sinusta ja tekemisistäsi ylpeä ja kertoo sen sinulle. Ja se vaikein kaikista: Se, että olet itse itsestäsi ylpeä ja myönnät sen itsellesi. Ne ovat arvokkaita, kuulemisen ja kokemisen arvoisia asioita, joita haluaisin jokaisen saavan kokea aidosti joskus elämässään. On taito ottaa vastaan toisen tarjoamaa ylpeyttä ja kehuja. Se, että näytämme arvostavamme saamaamme, on kokemus, josta niin kehuja kuin kehuttukin saa irti paljon.

Yritin listata omia ylpeyteni aiheita, mutta luulen listanneeni kiitollisuuteni aiheita. En kyllä taida kiittääkään näistä tarpeeksi.

–          Olen ylpeä ja kiitollinen siitä, että olen saanut rakastavan, avaran kasvatuksen ja elämänasenteen kotikasvattajiltani, ammattikasvattajiltani ja koko lähipiiriltäni. Tuota kaikkea teiltä oppimaani jaan eteenpäin niin töissä kuin kotonakin. Olen ylpeä äitini tytär, opettajieni oppilas ja ikuinen oppija olenkin.

–          Olen ylpeä isästäni, joka pitkän työuran jälkeen on nyt kouluttautumassa uudelle alalle ja nauttii työstään. Sen näkee hänen silmistään, kun hän puhuu työstään. Sitä intoa on ihana ihailla.

–          Olen ylpeä isoäidistäni, joka uskaltaa elää täysillä, opetella uutta ja nauttia elämästään vielä kahdeksankymppisenäkin. Rohkeasti ylpeänä eläen elämäänsä juuri kuten hän haluaa sitä elettävän. Hän on ehdoton esikuvani. Jos elän yhtä pitkään, haluan olla juuri niin kuin hän.

–          Olen ylpeä minityypeistä, joiden oppimisen ilo ja tiedonnälkä on suunnattoman suuri. Jokaisen uimatreenin, koulupäivän, päiväkotipäivän, sirkustempun ja muuten vaan opettavaisen tuokion jälkeen se onnen ilme molempien kasvoilla on arvokkaimpia lahjoja, mitä voi ihminen edes pyytää. He ovat tulevaisuuden toivoja.

–          Olen ylpeä paremmasta puoliskostani, joka tekee oikeasti kaikkensa JOKAISEN ihmisoikeuksien toteutumisen eteen ja haluaa muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi kaikille olla ja elää. Pienilläkin teoilla on vaikutusta. Oli se sitten tienposkeen sammunut puliukko, jonka ohi muut ajoivat ohi. Oli se lenkkipolulla kiroava äiti.  Tai olivat ne miljoonat sodanjaloissa olevat pakolaiset, jotka tarvitsevat apua. Olivat ne, joiden asiat ovat juuri tällä hetkellä kaikista heikoimmassa asemassa olevat, tai ne, jotka pyytävät vain apua arkipäiväänsä. Ja hän tekee tuon kaiken tekemättä avunannostaan suurempaa numeroa. Opin joka päivä lisää inhimillisyyttä tuolta ihmeelliseltä ihanalta ihmiseltä.

Haluan jakaa tämän listan, perustellusti, koska koen, että ylpeyden julistamiseen tarvitaan aina jokin perustelu. Lisäksi en koe kertovani tarpeeksi usein kuinka onnellisen tyytyväinen olen, kun saan jakaa päiväni tällä kokoonpanolla.

Opitaan kaikki yhdessä olemaan nöyrästi ylpeitä. Vähitellen. Jooko?

wp_20151016_22_17_08_pro_1445449103.jpg

Ps. Sosiaalisessa mediassa alkoi viime viikolla koko syksyn kestävä OLE YLPEÄ-kampanja. Tuolla kampanjalla HeSeta haluaa kannustaa jokaista ilmaisemaan ylpeytensä omista ja lähimmäistensä saavutuksista, hyvistä puolista ja muista ylpeydenaiheista. Kampanjaan voi osallistua ottamalla itsestään kuvan ”OLE YLPEÄ”/”VAR STOLT”/”BE PROUD”-lappusen kanssa.

Suhteet Oma elämä Mieli Syvällistä

Onko pakko antaa anteeksi?

Onko mun pakko antaa heti anteeksi?”, kuului lapsen suusta, kun pikkusisko oli leikannut hänen tekemänsä nallehahmon palasiksi. Syynä nallen paloitteluun oli se, että piti saada puoliympyrä piirrettyä jotenkin. Kovin looginen syy.

Vastasin, ettei ole pakko antaa anteeksi heti.

Hetken päästä mietin, olinko julma. Olihan pikkusisko pyytänyt välittömästi tekoaan anteeksi.

Anteeksi on maailman vaikein sana. Siinä ei ole montaa vaikeaa kirjainta, mutta sen sanominen vaatii paljon. Sillä on iso merkitys. Lapsilta vaadimme huonosta käytöksestä heti anteeksipyyntöä, juuri sitä maailman vaikeinta sanaa. ”Pyydä heti anteeksi!” kuuluu myös omaan vakiolausevalikoimaani. Vastauksena tulee usein ihan muualle kuin silmiin katsottu mutiseva anteeksi tai ”sori-sori”. Amerikkalainen ” sorry ”, joka olisi ehkäpä oikeaoppisesti ”anteeksi, että aivastin/keskeytin”, kääntyykin suussamme ”sori-sori”-lausahdukseksi, joka on merkityksetön, ilman tarkoitusta. Sen voi sanoa ajattelematta, heittää ilmaan. Ei tarvitse ajatella, mitä tuli tehneeksi. Vahinko. Hups vaan. Kun lapselta kysytäänkin anteeksipyynnön hetkellä ”Miltä sinusta tuntuisi, jos sinulle tehtäisi samoin?”, tulee yleensä pohdintaa, ehkä mutruhuuli, kyynel ja usein merkityksellisempi anteeksipyyntö. Lapsen ja isomman ihmisen on hyvä ymmärtää, minkä vuoksi pyydetään anteeksi. Kun anteeksi pyydetään ilman selvää syytä tai ilman merkitystä, sana menettää arvoansa – siitä tulee turha. Jos menetämme sanan ”anteeksi”, niin miten pahoittelemme tehneemme väärin?

Vastaavasti toiselta odotetaan heti anteeksipyynnön kuultua anteeksiantoa, jos ei heti, niin ainakin pikaisesti. Onko pakko antaa heti anteeksi? Annammeko me aikuisetkaan? Kun meidän tunteitamme loukataan syvästi, saatamme olla siitä vihaisia, loukkaantuneita, ärsyyntyneitä, surullisia, voimattomia, katkeroituneita päivistä viikkoihin, viikoista vuosikausiin. Emmekä siis anna anteeksi, ainakaan kokonaan. Me osaamme pitää mykkäkoulua, paiskoa ovia tai astioita ja näyttää monin eri tavoin, kuinka meitä on nyt sattunut sisälle. Osaamme olla kuin isoja lapsia, lisättynä aikuisuuden mausteilla. Mutta anteeksi emme silti helpolla anna. Miksi?

Anteeksiantaminen on iso juttu. Kun annat anteeksi, siis oikeasti annat, luovut samalla siitä tunnemyllerryksestä. Hyväksyt asian. Kun on annettu anteeksi, niin asia on loppuun käsitelty. Anteeksiantaminen puhdistaa oloa, mutta se on prosessi. Se voi kestää, niin pienellä kuin isolla. Annetaan siis jokaiselle se oma aikansa prosessoida eli antaa oikeasti anteeksi. Pakottamalla ei saada yhtään oikeaa anteeksipyyntöä tai anteeksiantoa opetettua saati sanottua.

Meillä aikuisilla on paljon opittavaa lapsien maailmasta. Ne hienot hyvät käytöstavat, jotka opetamme jo pienille lapsille tahtovat unohtua monen aikuisen käytöksestä aikuisiällä. Lapset eivät ole pieniä versioita aikuisista, lapset ovat lapsia. Emme voi vaatia lapsilta silti sitä, mihin emme itsekään pysty. Ehkä meidänkin pitäisi alkaa kysyä myös aikuisilta tuo merkitsevä kysymys. Miltä sinusta tuntuisi, jos sinulle tehtäisiin samoin? 

nallekalle

Suhteet Oma elämä Vanhemmuus Syvällistä