Saanko luvan olla väsynyt?

Herätä aina ensimmäiseen herätyskellonsoittoon. Hauduttaa aamupuuro valmiiksi. Pukea lapset. Viedä hoitoon ja kouluun. Olla tuotantotehokas ja erinomainen työntekijä koko työpäivän ajan. Hakea lapset. Käydä lähikaupassa, muistaa ostaa luomutuotteita, jättää einekset hyllyyn. Tehdä ravitseva kotiruoka tuoreista raaka-aineista. Viettää lasten kanssa yhteistä aikaa. Siivota koti, niin että kehtaa vieraitakin kutsua. Käydä pikaisella lenkillä, että on itse hyvässä peruskunnossa. Ylläpitää parisuhdetta yhteisellä laatuajalla. Pitää yhteyttä ystäviin ja sukulaisiin. Lukea seuraavan päivän tenttiin. Ja vielä näyttää sosiaalisessa mediassa olevansa aktiivinen kansalainen. – Mutta entä, kun ei ehdi tuota kaikkea? Entä silloin, kun väsyttää? Väsyttää niin, että silmät ja mieli eivät jaksa, mutta on vain pakko jaksaa jatkaa?

Ratkaisuksi tarjotaan todella vahva kahvi, epäilyttävän värinen energiajuoma – tai miten olisi ihan oikea lepo?

Voi toki levätä ja nukkua, mutta tässä kiirekiirekiire-ajatusmaailmassa suurin haaste usein on antaa itselleen lupa levätä, päästää edes toviksi irti huolista, työpohdinnoista – arjen hidastetöyssyistäkin. Sisäinen armoton konditionaali siitä huolimatta, vaikka kuinka väsyttää, jaksamaan ja jatkamaan. ”Pitäisi imuroida” ”Pitäisi olla töissä tehokas” ”Pitäisi liikkua tarpeeksi” ”Pitäisi huomioida lapset yksilöinä jatkuvasti” –ISI-konditionaali-lista on loppumaton. Tämän päivän armottomuus on kuin itseään ruokkiva kehä, joka ei anna yhtään paikkaa levolle tai rauhoittumiselle.

Kun väsyttää, saa olla väsynyt.

Sen luvan on tultava itseltä, ei muilta.

Kaikille kuuluu oikeus olla myös heikko.

Annetaan itsellemme tänään lupa olla väsyneitä.

Ei maailma ehkä sen myöntämiseen kaadu?

Vai kaatuuko?

cqns18mw8aaonnn.jpg

Suhteet Oma elämä Mieli Vanhemmuus

Vihasta

Vihapuhetta Internetissä, bussissa, kaduilla, selän takana, päin naamaa. Olit sitten liian jonkinlainen tai jotenkin vääränlainen jonkun toisen silmissä. Vihaa niin sanoina kuin tekoinakin. Pistää se miettimään, milloin meistä tuli näin vihaisia?

Puhumme hienoja, hienoin termein, osaamme käytöstavat, mutta miksi me emme opi käsittelemään vihaamme, katkeruuttamme, kateuttamme, ärtymystämme ja suuttumustamme rakentavasti? Luulisi, että meillä on siihen jo työkaluja.

Olen minäkin ollut vihainen, turhautunut ja suuttunut. Paiskonut ovia, kiukutellut kuin kauhukakara, huutanut asioita, joita ei olisi pitänyt päästää ilmoille. En ole yhtään parempi kuin kukaan muukaan.

Huoleni suurin aihe viha-asiassakin on lapset (ylläri), toisin sanoen ne meidän tulevaisuutemme toivot.

Miten vihasta ja vihapuheesta tulisi puhua lapsille, jotka näkevät, kuulevat ja lukevat uutisotsikot, keskustelut ja ne mikroilmeetkin?

Miten vihaa ja sen tekoja voi selittää pienelle tai vähän isommallekaan?
– Ja miten olla esimerkkinä?
Miten toimia, kun tartutamme vihatautimme heille?

Meillä on puhelimissamme vihaisia lintuja.

Ei olla niitä itse.

Opitaan pois vihasta, jooko?

 

Hyvinvointi Mieli Ajattelin tänään Syvällistä