Pelko pois vai eikö sittenkään?
”Mitä sinä pelkäät?”, kuului kysymys vierestäni, kun harjasimme minityypin kanssa yhdessä hampaita. Kovin iso kysymys niin arkisella normaalilla hetkellä. Suuni, joka ei yleensä pysy kiinni, meni hetkeksi mutrulle.
Aikuisena ei enää pelkää yhtään mitään, sanovat esikoululaiseni. Aikuisena pitää uskaltaa. Aikuisena on aina rohkea ja vie rohkeudellaan pois lastenkin pelot. Siinä on aikuisella isot saappaat täytettäväksi. Aikuinen on näköjään aikamoinen supersankari.
Vaan kyllä aikuinenkin pelkää. Eikä pelko ole aina paha tai huono asia. Eikä pelko ole aina heikkoutta. Ei sellaista, mistä on pakko oppia pois. Pelko on tunne, ihan perustunne. Pelko voi olla suojamekanismi, suojamuuri, turvasatama. Kyllä me aikuisetkin tarvitsemme joskus suojaa ja turvaa.
Lapsen pelko voi olla konkreettinen asia. Toinen minityypeistä pelkää Hevisaurusta ja oikeastaan kaikkia isoja naamioituneita hahmoja. Ja tietenkin Oulun torilla Toripolliisi-patsasta, koska se on niin iso, eikä edes hymyile takaisin. Lapsen pelko voi toki olla myös monimutkaisempi ilmiö. Esikoululaiseni suurimpiin pelkoihin lukeutuvat kaverisuhteiden loppuminen, kiusaaminen ja ”se, että poliisi vie vahingossa vankilaan”.
Eivät aikuisen pelot kovin kaukana ole lasten peloista. Voimme pelätä sitoutumista, vastuuta tai rakkautta. Yksinjäämistä, pimeää, epävarmuutta. Paloautoja, ahtaita paikkoja, uusia tilanteita, terrorismia. Ja voimme pelätä ihan yhtä vahvasti kuin pikkulapsi mörköä sängyn alla.
Iso asia on myöntää oma pelko. ”Enhän minä pelkää yhtään mitään!” on vastaus, joka on harvoin totta. Jokainen meistä pelkää varmasti ihan pikkuisen edes jotakin. Kun oman pelkonsa myöntää, sen sanoo tavallaan ääneen itselleenkin – sen hyväksyy. Kaikkia pelkoja hyväksyminen ei poista. Kaikkia pelkoja ei poista tieto, sellainen oikea faktatietokaan.
Mitä minä sitten pelkään?
Vastasin tuolle pienelle minityypille pelkääväni sitä, että joskus voi tulla aika, jolloin näitä yhteisiä hampaidenpesuhetkiä ei enää ole. Ei iltapusuja. Ei ”Mikä sun päivässä on ollut parasta?”-kysymyksiä. Vastasin pelkääväni sitä, kuinka aika kulkee niin hurjan nopeasti. Vastasin pelkääväni, että menetän arkeni kultahiput.
Minityyppi napitti minua tummat silmät pyöreinä takaisin pelkorykelmäni kuultuaan ja sitten hammasharja suussa totesi: ”Kuule, mami, pelkääminen on ihan terveellistä. Meille opetettiin niin koulussa. Se tekee susta ihmisen. Sä saat pelätä. Mä voin pitää sua kädestä kiinni, niin se pelko ei ole niin pelottava.”
Viisas pieni ihminen.
