F**cking täydellisyys
Kuka sen määrittelee mikä on täydellistä? Onko elämän tarkoitus tavoitella täydellisyyttä kaikessa mitä teet ja miltä näytät? Milloin se täydellisyys on saavutettu?
Kaikki alkoi eilen kun tulin iltalenkiltä kotiin ja tyttäreni itki huoneessaan. Mikään ei onnistunut, kokeisiin lukeminen oli hankalaa ja varpaiden välissä on hiertymä, ehkä jalkasieni. Hän oli niin väsynyt, että kaikki tuntui kaatuvan päälle ja pienistä asioista tuli suuria ongelmia. Lohdutin parhaani mukaan ja laitettiin varpaan väliin lampaan villaa ja koulukirjat sivuun. Uni on paras lääke kaikkeen!
Tänään hän soitti koulun vessasta kyyneleet silmissään videopuhelun että fysiikan kirja oli unohtunut kotiin ja oli ollut testi, josta hän ei ollut tietoinen. Niin ja edelleen se varpaanväli ongelma! ”Miksi kaikki menee niin huonosti?” hän totesi. Äitinä yritän parhaani mukaan taas lohduttaa että ei ole mitään hätää ja kirjan unohtaminen ei ole vaarallista, se on inhimillistä. Ja kyllä me saadaan ne varpaatkin kuntoon.
Olen huolissani oman lapseni ja muidenkin lasten jaksamisesta tänä päivänä. Herätään aikasin kouluun, koulussa ollaan monta tuntia, läksyt/kokeisiin luku päälle, mahdolliset harrastukset, sosiaaliset suhteet, sosiaalinen media, liian lyhyet yöunet ja palautumisen puute.
Kaikilla osa-alueilla pitäisi kuitenkin pärjätä, olla mieluiten täydellinen.
Koulu ”rankaisee” samantien kirjan unohduksesta punaisella merkinnällä Wilmaan/Helmeen, varmasti tulee kotiin tieto että teidän lapsenne on tänään mokannut. Vielä pahimmassa tapauksessa kotona saa kuulla kunniansa tästä yhdestä unohduksesta. Tai jos on penaali jäänyt kotiin, siinäpä vasta moka, ”työvälineet puuttuvat”-merkintää tulee. Tottakai jatkuvaan unohteluun ja epäasialliseen käytökseen tulee puuttua.
Saako tämä jo lapsissamme tunteen ettei inhimilliset unohdukset ole hyväksyttäviä? Lisäksi olen miettinyt läksyjen tarpeellisuutta. Meille työssäkäyville kyllä kuulutetaan perään, että työt tehdään työajalla ja vapaa-aika on omaa aikaa. Tai siihen ainakin tulisi pyrkiä! Miksi sitten lapsille tulee vielä kasa läksyjä 7h koulupäivän lisäksi? Iltapäivä ja ilta pitäisi olla lapsen omaa aikaa harrastaa, olla kavereiden kanssa ja levätä.
Mitäpä jos meille aikuisille olisi myös olemassa tällainen Wilma? Tieto voisi mennä vaikkapa puolisolle tai työyhteisölle.
”Masa tuli tänään myöhässä töihin.”
”Mirkku puhui liian kovaa taukohuoneessa, häiritsi muiden ruokailua.”
”Pera unohti kynän tullessaan palaveriin.” ”Sarppa oli unohtanut vastata yhteen sähköpostiin.”
Lisäksi harrastukset ovat muuttuneet osin kilpailuhenkisiksi ja sielläkin pitäisi yltää parhaimpaan suoritukseen ettei potkita joukosta ulos tai pidetä huonompana kuin joukkuetoveria. Häviääkö harrastuksen tuottama ilo lopulta täydellisyyden tavoittelun alle?
Itse entisenä täydellisyyden tavoittelijana ja suorittajana olen huolissani ja surullinen. Mihin se täydellisyyden tavoittelu lopulta johti, täydelliseen romahdukseen.
Kannustan lastani tekemään niitä asioita joista nauttii. Muistutan usein että hän on täydellinen juuri sellaisena kun on. Hänen arvonsa ei riipu koulunumeroista. Virheet ovat sallittuja enkä tuomitse. Tänään meillä keskustellaan vakavasti jaksamisesta. Koskaan ei voi tehdä liikaa lapsensa hyvinvoinnin eteen, kysyä joka päivä kuulumisia ja kuunnella läsnäolevasti.
Antakaa aikaa lapsillenne ja olkaa aidosti läsnä. Halatkaa, naurakaa ja itkekää yhdessä!