Paljonko on riittävästi?
Tarina jatkuu…
Elin normaalia, kiireistä arkea työn ja kodin välillä. Aamulla koirat lenkille, lapsi hoitoon, töihin, lapsi hoidosta, koirat lenkille, ruoanlaitto, siivous/pyykin pesu/kaupassa käynti, suihkuun, nukkumaan. Niin ja pitihän tämä lisäksi yrittää vielä näyttää hyvältä ja kodin piti olla tiptop! Liikuntaakin yritin jossain välissä harrastaa ja pitää yllä sosiaalisia suhteita. Pyöritin koko perhettä vuodesta toiseen ja tuntui kuin olisin loputtomassa karusellissa jota ei enää osaa pysäyttää.
Avioliittomme alkoi narisemaan liitoksistaan. En kokenut saavani mitään apua puolisoltani ja minusta tuli kodin jääkuningatar. Tämä huononsi entisestään välejämme ja puolisoni pakeni arkea usein töiden tai harrastusten pariin. Ymmärrän, että se oli hänen keinonsa pysyä poissa minun ylhäisyyteni tieltä. Olin saanut itseni niin kiireiseksi että elämä oli pelkkää suoriutumista tehtävästä toiseen ja päivästä toiseen. En osannut pyytää apua arjen askareisiin koska olin jo niin tottunut ne itse hoitamaan. Ja eikö jokainen hyvä äiti ja vaimo hoida lapset ja kodin? Tuosta ajattelusta vain unohtui se että minäkin kävin päivätyössä 8h päivässä. Juuri kotityöt olivat suurin riidan aiheemme. Olin nalkuttava vaimo ja tunsin itseni vain orjaksi. Olin älyttömän turhautunut perhe-elämään! Vikaa oli myös paljon minussa, jos hän joskus auttoi tyhjentämällä tiskikoneen, oli kupit laitettu väärin kaappiin jne. Olisin toki toivonut hänen yrittävän vielä enemmän.
Isän kanssa soittelimme viikoittain ja aina kerroin kuinka kivasti meillä menee, en koskaan kertonut todellista tilannetta. En halunnut häntä huolestuttaa omilla ongelmillani. Isäni on aina ollut minulle kaikki kaikessa.
Töissä meni loistavasti. Olipa joku osa-alue jossa pärjäsin. Olin päässyt varastolta toimiston puolelle ja olin todella hyvä työssäni. Minua arvostettiin ja olin mukana eri projekteissa. Tunsin olevani jonkin arvoinen ja tärkeä!
Vuonna 2014 aloin murenemaan pala palalta. Äitini oli sairastunut vakavaan masennukseen vuosien saatossa ja hän oli ajoittain hyvinkin raskas ihminen.
Keväällä 2014 mummoni (isän äiti) kuoli. Se oli ensimmäinen iso menetykseni elämässä ja kosketus kuolemaan. Olin suunnattoman huolissani isäni jaksamisesta, hän oli mummoni omaishoitaja useita vuosia. Olin kovettanut itseni vuosien kuluessa niin hyvin etten itkenyt edes hautajaisissa. Itkin sitten salaa kun kukaan ei kuullut tai nähnyt. Marraskuussa 2016 kuoli mummoni veli (isän eno) ja minun huoleni isästä vain paheni. Elokuussa 2017 setäni (isän veli) teki itsemurhan, hän ampui itsensä. Hän oli kärsinyt mielenterveyden ongelmista jo pitkään. Itkin suihkussa ”huutoitkua” useita viikkoja lähinnä isäni vuoksi. Miten yksi ihminen voi kestää näin paljon menetyksiä?
Pidin itseni hyvin kiireisenä enkä ehtinyt juurikaan suruja käsittelemään. Aloitin merkonomi opinnot talvella 2016 työn ohella. Minut ylennettiin esimiehen sijaiseksi/toiseksi kädeksi syksyllä 2017. Ja tietysti suoritin arkea samaan tahtiin kuin ennenkin! Olin sisäisesti kuollut jo itsekkin, en tuntenut enää puolisoani kohtaan mitään ja mikään ei oikeastaan enää kiinnostanut. Paitsi tietysti työ ja opiskelu koska olin niissä hyvä ja sain edelleen arvostusta.
Sain lokakuussa 2017 keliakia diagnoosin ja se vaati jonkin verran totuttelua ja aiheutti stressiä arjen suunnittelussa. Nyt asian kanssa on jo ihan sujut!
Aatonaattona 2017 siskoni ilmoitti että hänen miehensä oli ilmoittanut haluavansa erota. Joulu ja uusivuosi ja alkuvuosi meni siskoa tukien, hänen muuttopäivä oli hyvin raskas. Onneksi he ovat palanneet takaisin yhteen ja kaikki on nyt hyvin!
Kehoni alkoi pettämään elokuussa 2018. En pystynyt tekemään enää mitään muuta kuin töitä. Olin niin väsynyt töiden jälkeen etten yksinkertaisesti jaksanut tehdä mitään. Minä joka vedin kuin Duracell vuodesta toiseen, en pystynyt enää edes hoitamaan kotia. Sain kuitenkin merkonomin lopputyön valmiiksi elokuun lopussa. En kuitenkaan osannut hakea apua, oletin olon kyllä korjaantuvan itsestään kun koulukin oli nyt suoritettu loppuun.
Odotin valtavasti ystävien kanssa sovittua mökkireissua syyskuun puolivälissä ja reissu olikin ihana! En ollut koskaan aikaisemmin ollut yötä missään ystävien kanssa. Pyysin vielä viikonlopun jälkeisen maanantain vapaaksi jotta saisin levätä. Maanantai koitti ja olin todella väsynyt. Vein aamulla tyttäreni kouluun ja lähdin ystävälleni aamukahville. Sain auton ystäväni pihaan parkkiin ja menetin tajuntani.
Kehoni päätti että nyt tämä on riittävästi!
Kiitos kun luit.