Radio soi taustalla, päässä pyörii, oksettaa, sydän takoo rinnasta ulos… ”Missä ihmeessä mä olen? Olenko hengissä?”
Hetken mietittyäni tajusin istuvani autossa ystäväni pihassa. Katson puhelintani ja mietin hetken kehen otan yhteyttä, mieheeni, ystävääni vai hätäkeskukseen. Olo on epätodellinen ja luulen saavani sydänkohtauksen, soitan ambulanssin. Ystäväni saapuu pihalle ihmettelemään miksi en tullut sisälle ja on huolissaan voinnistani. Ambulanssi saapuu pian ja minua lähdetään viemään sairaalaan. Noustessani autosta, huomaan virtsanneeni alleni tajuttomuuden aikana. Oksettaa, pyörryttää ja hävettää…
Sairaalassa saan kuivat vaatteet ylleni ja minusta otetaan kokeita ja thorax-kuva. Sykkeeni on korkealla koko ajan ja olen varma, että kohta kuolen. Mieheni ja tyttäreni saapuvat myös sairaalaan huolestuneina. Miltä lapsestani mahtaa tuntua nähdä oma äiti sairaalapedillä?
Tämä saa edelleenkin kyyneleet nousemaan silmiini vielä kahden vuoden jälkeenkin.
Mitään fyysistä vikaa minusta ei löytynyt ja pääsen kotiin. Varmuuden vuoksi sain lähetteen pään magneettikuvaan sekä sähkökäyrään. Niistäkään ei selvinnyt mitään erikoista mikä olisi selittänyt tajuttomuuteni.
Menetin tämän lisäksi ajolupani kolmeksi kuukaudeksi koska yhtenä epäilynä oli epilepsia. Sain sairauslomaa hurjat kaksi päivää kun sitä erikseen pyysin.
Pari päivää kului paniikissa. Palasin töihin ja en muista juurikaan siitä päivästä mitään. Yritin olla vain mahdollisimman normaali. Tilasin lääkärin seuraavalle päivälle ja siitä alkoi taistelu pysyä järjissään. Sain lomaa viikon, korkeintaan kaksi kerrallaan. Elin paniikkikohtausten ja ahdistuksen kanssa aamusta iltaan. Sain lisää beetasalpaajia (olin syönyt niitä jo pari vuotta korkean leposykkeen vuoksi) ja masennuslääkkeet, jotka lopetin muutaman päivän kuluttua rajujen haittavaikutusten takia. En halunnut kokeilla uusia lääkkeitä.
Päivät kuluivat. En pystynyt syömään, nukkumaan, katsomaan televisiota, puhumaan puhelimessa, käymään asunnon ulkopuolella tms. Yritin vain pysyä hengissä. Välillä jopa toivoin etten vain aamulla heräisi tähän painajaiseen, en silti koskaan ollut itsetuhoinen. Kävin työpsykologilla juttelemassa muutaman kerran ja pääsin myös psykiatrin juttusille. Hän vihdoin kirjoitti pidemmän sairausloman ja sain rauhoittavia lääkkeitä pahimpaan olooni. Hän myös kirjoitti lausunnon psykoterapiaan pääsystä. Olen todella kiitollinen tästä kaikesta hyvälle työterveyshuollolle! Oli toisaalta helpottavaa saada jokin diagnoosi (keskivaikea masennus, ahdistuneisuushäiriö sekä kohtauksittainen paniikkihäiriö) vaikka kuolemanpelko istui minussa vahvasti. Psykiatrin sanat ovat jääneet mieleeni hyvin ”Olet onnekas kun selvisit näin vähällä, olisit voinut saada aivoinfarktin.”
Aloitin aamuni usein joogalla ja rauhallisella musiikilla. Se oli hetki jolloin pystyin olemaan ulkona omasta päästäni enkä pelännyt mitään. Tämän jälkeen kävin pienellä kävelyllä koirien kanssa hitaasti edeten. En edelleenkään pysty kävelemään rivakasti, se on samantien viesti keholleni että nyt on jokin hätä ja paniikki alkaa kuristaa kurkkua. Muutamien viikkojen jälkeen pystyin jo vähän syömään, tekemään pieniä kotitöitä, katsomaan rauhallisia elokuvia ja virkkaamaan. Ja mä todella virkkasin, virkkasin ja virkkasin… Se sai ajatukset pysymään kasassa.
Tämä pupu sai kunniapaikan ja muistuttaa selviytymisestä.
Olin kaikkiaan sairauslomalla seitsemän kuukautta. Minulle tuli paljon erilaisia pelkotiloja, en pystynyt menemään saunaan, en ajamaan autoa, en käymään kaupassa jne. Kävin kerran viikossa psykoterapiassa ja käyn edelleenkin. Olen joutunut tekemään paljon uhrauksia oman hyvinvointini eteen. En pystynyt palaamaan entiseen työhöni vaikka pidinkin siitä paljon, joten irtisanouduin keväällä 2019. Aloitin uudessa työpaikassa. Samoihin aikoihin ymmärsin lopullisesti etten voi hyvin parisuhteessa, olin niin yksinäinen ja kamppailin yksin sairauteni kanssa vailla ymmärrystä ja tukea. Laitoin avioeron vireille elokuussa 2019 ja muutin pois tyttäreni kanssa.
Olen ymmärtänyt viisaan kehoni vetäneen töpselin seinästä ennen pahinta mahdollista.
Kiitos kun luit.
Myöhemmin lisää siitä mitä minulle kuuluu nykyään.
