Olenko roska?
Jouduin jäämään jälleen sairauslomalle pari viikkoa sitten. Elin kuin putkessa, jossa yritin vain selviytyä aamusta iltaan ja tehdä kolme työvuoroa viikossa. Muut ajat makasin sohvalla ja toivoin parempaa päivää. Jos huomenna olisi virkeämpi olo, ei ollut eikä sitä seuraavana… Itkin suihkussa omaa huonouttani ja jaksamattomuutta. Tiesin ettei tämä tästä parane toivomalla. Oli tehtävä päätös oman terveyden parhaaksi ja jäätävä jälleen sairauslomalle.
Kerroin aikaisemmin palkanneeni ravintovalmentajan ja uusi ruokavalio on lähtenyt ihan mukavasti käyntiin. En joutunut luopumaan kaurapuurosta mutta sokerista kyllä. Tämä tietysti oli myös oma tavoite päästä sokerikoukusta eroon. Täytyy tunnustaa että hieman jopa kadun valmentajan palkkausta, ruokavalioni oli aika hyvällä mallilla jo ennestään. Toki raha toimii tässä hyvänä motivaattorina, en ole herkkuja syönyt! Ja kasvikset ovat lisääntyneet huomattavasti.
Tänään oli jälleen tapaaminen työterveyslääkärin kanssa. Ensimmäistä kertaa lähdin sieltä itku kurkussa. Kun olen näiden vuosien aikana tehnyt helvetisti töitä itseni kanssa ja selättänyt masennuksen ja paniikkihäiriön niin en ole enää sairas koska pelkkä krooninen väsymys ei ole sairaus. En ole silti työkuntoinen. Sairauslomaa jatkettiin ja lääkäri totesi etten tule luultavammin saamaan sairauspäivärahaa. Kuntoutukset, uudelleen koulutukset sekä työkokeilu on myös luultavimmin pois suljettu osaltani koska en ole kenenkään näkökulmasta sairas. Ainoa toivoni on tällä hetkellä saada sairaalasta sisätautien erikoislääkäriltä jokin diagnoosi jonka Kela hyväksyy. Kortisoli arvoni ovat hieman matalat ja pääsin sairaalaan jatkotutkimuksiin. Tällä viikolla käyn verikokeissa ja kesäkuun puolella saan lausunnon. Siihen asti olen ilman mitään tukia. On ehkä typerää ajatella näin mutta toivon olevani jollain tavalla sairas jotta olen oikeutettu sairauspäivärahaan.
On aika tyhjä olo. Olen aina ollut kova tekemään töitä, huolehtinut perheestäni ja läheisistäni, yrittänyt olla reilu kaikille. Kun sairastuin vakavaan uupumukseen, masennukseen sekä paniikkihäiriöön, olen tehnyt vielä enemmän töitä parantuakseni enkä ole luovuttanut. Olen selvittänyt omatoimisesti ja omalla kustannuksella eri vaihtoehtoja, käyttänyt satoja euroja kokeisiin ja testeihin koska en halua luovuttaa. En ole jäänyt makaamaan kohtalooni vaan etsinyt apua, jotta minusta voisi tulla taas työntekijä joka maksaa veronsa valtiolle ja kerryttää sitä eläkettä jota en tule varmaan koskaan saamaan! Nyt koen olevani roska yhteiskunnassa joka on käytetty loppuun ja heitetty kaatopaikalle. En ole enää minkään arvoinen, en edes sairas.
Ymmärtäisin vielä jotenkin jos tuet evättäisiin henkilöiltä jotka eivät ole laittaneet tikkua ristiin oman hyvinvointinsa parantamiseksi ja olisivat kieltäytyneet hoidoista. Olisiko pitänyt jäädä masennuksen kouriin ja luovuttaa?
Niin kuin itse usein sanon, asiat kyllä järjestyy ajallaan! Ihanaa viikkoa!