Lauantai ja kello yksi päivällä, lounassalaatin aika. Tämän jälkeen teehetki nojatuolissa tuijottaen ikkunasta kaukaisuuteen. Tästä on tullut tapa sairauslomani aikana, elän aika kellon tarkkaa elämää. Rutiinit tuovat turvaa herkälle mielelleni, ei ole varmaankaan palturia että rutiineista toitotetaan jo neuvolassa.

Mutta mitä jos kaikki ei menekkään totutun kaavan mukaan? No ”sekaisin” siitä menee. Kaikista orjallisin olen ruokarytmistä, toki on hyvä syödä säännöllisesti mutta välillä kellon vahtaaminen menee överiksi. Ruokaa tai välipalaa on saatava jos neljä tuntia edellisestä ateriasta on kulunut. Ja töissä on päästävä tauolle juuri oikeaan aikaan!

Olen ollut kellonajoista hyvinkin tarkka aina. En ole itse myöhässä juurikaan koskaan ja jos olen, niin siihen on jokin syy.  En myöskään pidä myöhästelystä, odottaminen saa oloni levottomaksi ja epämukavaksi. Tähän yhtenä syynä on luultavimmin lapsuudessani vallinnut tiukka kuri, jos olin muutaman minuutinkin myöhässä, sain arestia. Ei ollut varaa mokailla, sääliä ja ymmärrystä ei selittelyille herunut.

Kun oma lapseni syntyi, pidin kiinni rutiineista, ehkä liiankin paljon. Söimme, ulkoilimme ja nukuimme aika kellon tarkasti. En pitänyt yhtään siitä jos joku tai jokin ”pilasi” rytmimme. Olin kauhuissani kun muut tulivat ja menivät pienten lastensa kanssa miten sattuivat. Silti olen sitä mieltä, että päivän rytmitys on hyvä asia lapsiperheissä mutta joskus sen hajottaminen voisi tehdä ihan hyvää. Huomata ettei yhden päivän erilaisesta touhusta tapahtunutkaan mitään kauheaa.

Nyt kun tyttäreni täyttää kohta 16 (kauheaa), ei rytmitys ihan suju samalla tavalla. Kas kummaa! Silti pidän kiinni ruokailuista, ne kun tuppaa muuten jäämään ja sitten yöllä puputetaan kasa leipää. Meillä on kotiintuloajat mutta joustan kyllä tarvittaessa. Ja jos myöhästyy muutaman minuutin, niin ei se maailma siihen kaadu. Jos myöhästyy enemmän, olen pyytänyt ilmoittamaan ettei minun tarvitse olla huolissaan. Haluan että lapsellani on aina sellainen olo ettei kotiintuloa tarvitse pelätä.

Vaikka itse olenkin kellon ja rutiinien ”orja” niin en halua sitä liikaa toitottaa muille. Uupumisen myötä opin paljon hellittämään aikatauluista ja vain olemaan tekemättä mitään. Ei jokaiselle sekunnille pidä olla tekemistä ja tarkoitusta. Aamut haluan kyllä pitää samanlaisina jotten ylivirittäydy samantien ylös noustuani. Mutta muuten yritän välillä järisyttää itseäni tekemällä jotain poikkeavaa ja lähteä johonkin viis veisaamatta kellosta ja ruoka-ajoista. Vaatii kyllä hitokseen harjoittelua!

Ihanaa lauantaita jokaiselle!

Tässä (entisen) suorittajan lempisanoja! On niitä varmasti muitakin mutta nämä kolme mahtipontista sanaa saa mut nykyään voimaan huonosti ja sykkeen nousemaan. Tietysti saa, onhan meillä vuosia kestänyt yhteinen taival.

• Pakko mennä töihin
• Pakko käydä kaupassa
• Pitää pestä pyykkiä
• Täytyy siivota
• Pakko laittaa ruokaa
• Pitää viedä lapsi harrastukseen

Ja näitähän riittää mitä pitäisi, täytyisi ja olisi pakko. Tämä ajattelumalli sai mut tosiaan inhoamaan näistä joka ikistä kotityötä ja toimintoa. Ja näihin liittyy myös vahvasti täydellisyyden tavoittelu ja lankojen käsissä pitäminen (minä itse). Vain minä tein kaiken parhaiten.

Kun mieli sairastuu ja uupumus iskee takavasemmalta moukarilla takaraivoon, niin että taju lähtee, on aikaa pohdiskella ”sairasvuoteella”  mitä on tullut tehtyä elämällään. Ensin hakee syyllisiä itsensä ulkopuolelta (mies ei auta, liikaa töitä, yksin joudun kaiken hoitamaan jne.) kunnes tajuaa pitkän ajan jälkeen ja psykoterapian avulla, että lähes tulkoon kaikkeen pystyy itse vaikuttamaan. Kukaan ei pakottanut tekemään, vain minä itse pakotin jotta olisin tarpeeksi hyvä ja riittävä muille.

Olen opetellut pyytämään apua arjen pyörityksessä, opetellut luottamaan että joku muukin osaa käydä kaupassa, pestä pyykkiä, taluttaa imuria, laittaa ruokaa… Vaikka se joku muu tekee ne omalla tyylillään, on ne kuitenkin tehty ja pois itseltäni. Olen opetellut olemaan itselleni armollisempi, jos tänään ei huvita niin katsotaan huomenna uudelleen. Reilun kahden vuoden opettelun jälkeen, nautin ajasta itseni kanssa. Pystyn myös olemaan parempi äiti kun pipo ei kiristä ohimoa jatkuvasti. Tämä ei tarkoita ettenkö tekisi enää mitään kotitöitä, hoidan ne kyllä. Mutta mikään pakko ei ole juuri tänään pestä pyykkiä jos kaapissa on vaatteita, ei täydy siivota jos koti on ok kunnossa, ei ole pakko laittaa aina ruokaa itse koska välillä voi laittaa vaan ne ranet&nakit uuniin hyvällä omalla tunnolla…

Vältän nykyään käyttämästä noita kolmea sanaa. Olemme harjoitelleet sitä terapiassa, ei se aina ota onnistuakseen mutta jos huomaan käyttäväni näitä sanoja, yritän muokata lauseen uudelleen.

• Työt kutsuu, pääsee näkemään työkavereita ja auttamaan asiakkaita ja kyllähän siitä maksetaan jotakin.
• Käyn kaupassa kun tarvitsen ruokaa, voin myös hyödyntää noutopalvelua tai käydä pikaisesti lähikaupassa tai voidaan käydä vaikka mäkkärissä.
• Pesen pyykkiä kun on tarvetta tai jos tuntuu siltä. Jos kalsarit loppuu, voin yhden päivän käyttää niitä väljähtäneitäkin. Kuka niitä nyt kattelee?
• Siivoan noin kerran viikossa, sitten kun tuntuu siltä. Ei haittaa muutamat pölypallot ja hiekan jyvät.
• Laitan ruokaa oman fiiliksen mukaan, välillä on ok päästä helpommalla ja laittaa ne ranet uuniin.
• Lapsen harrastukseen vieminen hoituu kimppakyydeillä, näin kaikki voittaa.

On tärkeämpää antaa aikaa läheisilleen ja itselleen ennemmin kuin tuijottaa otsasuoni sykkivänä nurkassa vaanivia villakoiria.
”Jos jokin asia on varma, niin se on aivan varma!” totesi Nykäsen Mattikin.

Minä & sinä riitetään vähän vähemmälläkin.