Olen jo pitkään miettinyt tämän kirjoittamista. Tämä toimii osana eroni käsittelyä ja siitä nousseita tunteita. Ehkä tässä ei ole mitään järkeä mutta teen sen silti, tunnen kuitenkin tarvetta purkaa näitä ajatuksia jotenkin. Ja olen huomannut miten terapeuttista kirjoittaminen on!

Xxxx:lle…

Erostamme on kulunut nyt 1v4kk. En ole katunut eropäätöstäni vaikka satutinkin sinua ja sattui se toki minuakin. On kohtuutonta sanoa ettei tarkoitukseni ollut satuttaa, sillä tiesin sen sattuvan. Joskus elämässä on tehtävä vaikeita ratkaisuja oman hyvinvointinsa eteen. Ja ei pelkästään oman hyvinvoinnin, vaan myös sinun ja lapsemme hyvinvoinnin.
Pyydän anteeksi että kohtelin sinua törkeällä tavalla sanallisesti, haukuin ja aliarvioin. On puolustus sanoa että voin jo vuosia todella huonosti. Olin niin väsynyt arjen pyörittämiseen ja sinun harrastuksiisi ja menoihisi. Muistan kuinka useamman kerran sain raivon vallassa sanottua etten ole tällainen ihminen oikeasti enkä tunne enää itseäni!

Tunsin olevani niin yksin. Vaikka olimme kaikki kotona, olin silti yksin. Myönnän ettei lähelleni ollut helppo tulla, olin vuosien varrella kasvattanut itselleni niin paksun muurin ettei sen läpi päässyt. Mitä kylmempi olin, sitä vaikeampi minua oli satuttaa.
Olisin toivonut siitä huolimatta että olisit halannut, halannut pitkään. Sanonut että kaikki järjestyy ja että olet tukenani vaikka nyt on vaikeaa. Olisit ojentanut auttavan kätesi arjen askareissa ja antanut minun välillä levätä. Tiedän etten olisi heti suostunut mutta olisin edes saanut tunteen että välität. Pakenemalla harrastuksiisi, sait minut vihaamaan harrastuksiasi.Ehkä olin niin katkera siitä että sinä olit osannut rakentaa omaa elämää kodin ulkopuolelle kun itse tunsin olevani sen vanki. Ne kerrat kun kävin jossain, tunsin syyllisyyttä siitä etten ollut ehtinyt olla kotona. Jos lähdin ystävieni kanssa juhlimaan, syyllistit minua seuraavana päivänä siitä etten päässyt sängystä ylös krapulani takia. Oliko se niin väärin, että makasin joskus yhden päivän enkä hoitanut kotia?

Seksi… tiedän ettei sitä ollut. Se oli viimeinen asia mikä minulla oli mielessä työpäivän ja illan pyörityksen jälkeen. Koko päivänä en ollut tuntenut läheisyyttä enkä saanut huomiota, en halunnut sitä myöskään siinä vaiheessa kun puolitajuttomana kaaduin sänkyyn. Ja kuten sanoin, olin itsekkin tähän kaikkeen yhtä syypää kuin sinäkin.
Kiitän sinua kuitenkin kaikista yhteisistä vuosista, yhteisistä reissuista, yhteisistä hetkistä ja ihanasta lapsestamme. En vaihtaisi pois mitään. Haluan sinun tietävän että toivon sinulle pelkkää hyvää.

”Kiitän siitä mitä me saatiin,
mut nyt mul ei oo tarjoo yhtään enempää.
Se mikä paljon antaa,
paljon myös vaatii.
Mikään ei oo kestävää, enkä vaihtais hetkeekään.
Me tehtiin tää!” 
-Robin Packalen – Me tehtiin tää-

Muuton jälkeen olin surullinen sekä helpottunut. Tunteet heittelivät paljon, välillä kaipasin entistä puolisoani ja toisinaan olin onnellinen tehdystä päätöksestä. Ajat, jolloin tyttäreni ja koirat olivat isällään, oli aluksi raastavia. Onneksi olin töissä ja aika kului nopeasti. Muutamassa kuukaudessa opin pikku hiljaa nauttimaan omasta ajastani, sain vain olla ja jos en jaksanut tehdä ruokaa niin en tehnyt! Jos en jaksanut pestä pyykkiä, en pessyt! Tämä oli hyvin opettavaista aikaa ikuiselle suorittajalle ja täydellisyyden tavoittelijalle. Päähäni mahtui tasan kaksi vaihtoehtoa, suorittaja tai laiska. Nykyään olen sopivasti laiska ja hieman suorittaja.

Kovin paljon en valitettavasti oppinut ensimmäisestä uupumisestani. Keväällä 2020 aloin olemaan taas lopussa, ahdisti, huimasi ja en saanut nukuttua. Keho ei palautunut fyysisesti raskaasta työstä. Olin sairauslomalla kolme viikkoa ja siihen jatkeeksi viikon kesälomalla. Töihin palattuani tiesin etten kauaa enää jaksaisi. Tsemppasin itseäni ajatuksella ”Pari viikkoa kun jaksan, niin sitten on kahden viikon loma.” Kesälomien jälkeen olin edelleen hyvin väsynyt. Elokuun lopussa sain flunssan ja sain levätä viikon verran. Siitä sairauslomasta tosin tulikin hieman pidempi, olin niin loppu etten pystynyt palaamaan töihin. Lokakuussa palasin töihin osittain, tein kolme päivää viikossa mutta sekin oli liikaa! Kolmen viikon kokeilun jälkeen jäin kokonaan sairauslomalle ja sillä tiellä olen edelleenkin. Ahdistuneisuushäiriö pahentui syksyn mittaan ja yöunet ovat hyvin katkonaisia. Nyt kokeilussa on masennuslääke jos sen avulla saisin paremmin nukuttua ja ahdistus helpottaisi. Näin kahden viikon käytön jälkeen, en ole huomannut mitään eroa. Tai ero on lähinnä siinä, että aamun pahin ahdistus on siirtynyt iltaan ja leposyke on noussut. Huomenna on lääkärin kanssa tapaaminen ja täytyy pohtia onko näitä lääkkeitä tarpeen syödä.

Missä meni taas vikaan? Miksi en jaksa? Miksi minua ahdistaa jatkuvasti?
Näitä asioita olen joutunut pohdiskelemaan paljon niin itsekseni kuin terapeutin kanssa. Yksi syy löytyy työn fyysisyydestä ja epäsäännöllisistä työajoista. Varsinkin herkälle persoonalle, säännöllisyys tuo turvaa ja rauhaa. Vuorotyö on jo itsessään hyvin kuormittavaa kenelle tahansa, joillekkin se toki sopii mutta itse olen huomannut sen sekoittavan kehoni täysin. Lisäksi työn fyysisyys entiselle toimistorotalle on rankkaa. Lihaskuntoni on surkea!
Toinen syy löytyy omien puolien pitämisestä tai lähinnä siitä etten osaa/uskalla pitää puoliani. Minun on todella vaikeaa mennä vaatimaan itselleni enemmän vapaita tai hieman säännöllisempiä työvuoroja. Ja en muutenkaan uskalla sanoa suoraan mitä tarvitsen tai tunnen. En halua loukata ketään ja samalla pelkään toisen osapuolen reaktiota. Tästä syystä omaksun miellyttäjän roolin hyvinkin nopeasti.
Kolmanneksi minua kuormittaa uusi parisuhde. Tapasin uuden tuttavuuden neljän kuukauden kuluttua erosta. Se tuntui silloin mukavalta kun oli joku ihminen lähellä ja täysin erilainen persoona kuin entinen puolisoni. Vaivihkaa aloin suorittamaan tätäkin suhdetta. Viikot jolloin tyttäreni on isällään, hän asuu luonani. Huomasin muutama kuukausi sitten, että ahdistus kasvaa aina loppuviikkoa kohden kun tiedän meidän yhteisen viikon taas lähenevän. Olin ottanut itselleni jälleen palvelijan roolin josta niin kovasti halusin eroon. Toimin ns. sirkustirehtöörinä kaiket päivät, laitan ruoat ja yritän keksiä tekemistä. Hänhän on tavallaan vieraanani koko viikon! Olen myös pikku hiljaa huomannut etteivät tulevaisuuden suunnitelmat ja unelmat kohtaa. En ole vielä tehnyt lopullista päätöstä mutta olen ottanut nyt enemmän aikaa itselleni.
Varmasti kuormittavaa on ollut myös avioero ja sen käsittely, uuden elämän opettelu ja itsensä etsiminen.

Edellinen uupuminen jätti kehoon jälkensä eikä jaksaminen ole samaa tasoa kuin ennen. Kehoni on lähes tulkoon koko ajan ylivirittynyt. Oman ajan tärkeys on korostunut huomattavasti! Uutena rauhoittumisen keinona syvennyn Yin joogaan jossa voin keskittyä vain itseeni ja hengitykseeni.

Terapiassa olemme ohimennen puhuneet omista arvoista joiden tärkeyttä en ole aiemmin ymmärtänyt enkä ole pitänyt aihetta kovinkaan tarpeellisena. Pari kuukautta sitten tein terapiassa mielikuvaharjoituksen tästä hetkestä sekä tulevaisuudesta. Harjoitus oli Arto Pietikäisen kirjasta ”Kohti arvoistasi”, kiinnostuin tästä valtavasti ja ostin kirjan omakseni. Nyt etenen kirjaa omaan tahtiini tehden harjoituksia vihkoon ja pikku hiljaa myös omat arvoni alkavat kirkastua. Se, että elää jatkuvasti ristiriidassa arvojensa kanssa, on uuvuttavaa.

Minulle tärkeintä tällä hetkellä on tyttäreni ja oma hyvinvointi. Vapaus, läsnäolo, aitous… Haaveilen joogaretriitistä ulkomailla, lapin matkasta tyttäreni kanssa, uudesta ammatista hyvinvoinnin parissa ja pienestä tuvasta metsän reunassa. Unelmakarttani työstäminen on vielä kesken!

Unelmoikaa ja kulkekaa niitä kohti!

Kiitos kun luit.
Kirjoitushetki on itselle kuin terapiaa.