Herkkyys… Se piilossa pidetty ominaisuus minussa. Jos kieltää sen olemassaolon, niin sitähän ei silloin ole. Eikö?
Herkät ovat nössöjä, raukkoja, itkupillejä, jotenkin vääränlaisia ja pärjäämättömiä.

En ole ennen ajatellut olevani jotenkaan erityisen herkkä kunnes uuvuin vakavasti ja jouduin pohtimaan elämääni ja itseäni.
En ollut vuosiin juurikaan edes itkenyt, olin kovettanut itseni hyvin. Sairauslomani ensimmäisinä kuukausina itkin vuosien edestä, se oli hyvin helpottavaa. Mutta eihän herkkyys tarkoita ainoastaan itkemisen taitoa.

Lapsuudestani muistan elokuvan ”Ruma ankanpoikanen” joka sai minut itkemään. Säälin kovasti kiusattua ankanpoikaa ja ankan kohtelu tuntui niin väärältä. Olin silloin todella pieni ja muistan kuinka äitini ”ilkkui” minulle herkkyyttäni. Siitä tulikin varsinainen vitsi paitsi ei minulle.
Seuraava samanlainen muisto liittyy ”Leijonakuningas” elokuvaan. Kävimme katsomassa sen elokuvateatterissa ja itkin vuolaasti kun Mufasa kuoli. Siitäkin sain kuulla useaan kertaan miten minun kanssani ei kannata lähteä elokuviin kun lähden sieltä silmät punaisena.

Olen ollut myös aina hyvin herkkä hajuille. On ollut vaikea löytää sopivia hajuvesiä, pesuaineita ja oikeastaan mitä vain mikä tuoksuu/haisee jollekkin. Jouduin jopa joskus kieltämään entistä puolisoani käyttämästä jotain tiettyä suihkusaippuaa koska en voinut nukkua samassa sängyssä. Pahin painajaiseni on Stockmannin kemppari osasto hajuvesineen tai kynttiläkutsut missä pitäisi haistella eri kynttilöitä. Päätä alkaa särkemään jo pelkästä ajatuksesta. Bensa, pissapojan neste…. lista on loputon.

Äänet… kellon tikitys, sähkön sirinä laitteissa, mopot, viheltely, sormien naputtelu pöytään ym. saavat minut ”hulluuden” partaalle. Tykkään paljon omasta rauhasta enkä kaipaa usein juttuseuraa. Jo pelkästään kaikki ylimääräinen hälinä esimerkiksi ravintolassa, sekoittaa ajatukseni enkä pysty keskittymään seuralaiseeni täysillä. Olen antennit sojossa joka suuntaan ja kuuntelen muiden jutustelua vaikka kuinka yrittäisin keskittyä vain yhteen ihmiseen.  Olin töissä vuosia avokonttorissa, jossa oli jatkuva puheensorina. Tämä oli varmasti yksi kuormittava tekijä uupumiseeni. En kestänyt työpäivän jälkeen enää yhtään meteliä.

Ihana, kamala empatia! Tunnen hyvin voimakkaasti muiden tunnetilat, varsinkin läheisten ihmisten. Voin pahoin ja tunnen kivun itsessäni. Pahimpia tällaisia ovat olleet isäni kokemat menetykset sekä siskoni isän kuolema. Tuntui, että tunnen kehossani isäni ja siskoni pahoinvoinnit ja kivut.
Jos joku itkee ilosta, niin minäkin itken. Ja jos joku itkee surusta, niin minäkin itken. Säälin hyvin nopeasti muita ihmisiä tai sääli on varmaankin väärä sana, lähinnä koen suurta auttamisen tarvetta. Olenkin todennut usein, että jos voimani riittäisivät niin haluaisin tehdä vapaaehtoistyötä vanhuksien parissa.

Erityisherkkyys on ihana piirre, pystyn eläytymään tunteella moniin asioihin. Musiikki on yksi tärkeimmistä tunteitteni kertojista, herkät biisit itkettää ja sanat koskettaa syvältä. Jos suututtaa, kuuntelen raskaampaa musiikkia ja saatan samalla varjonyrkkeillä ja purkaa tunnetta ulos.
Monet elokuvat koskettavat niin valtavasti, että on pakko katsella pitkin seiniä kesken elokuvan ja pyyhkiä kyyneleitä. Hetki sitten katsoin elokuvan ”Kerro minulle jotain hyvää” ja jouduin jättämään sen kesken itkemiseni takia. Tyttäreni voimistelunäytöksissä itku tulee väkisin. En myöskään pysty pitämään puheita koska tunnelataus on ylivoimainen. Saan sanottua yhden sanan ja alan itkemään.

Herkkyyden huonoina puolina pidän liika kiltteyttä ja uhrautumista. Sitä on valmis antamaan kaikkensa muiden hyvinvoinnin eteen ja unohtaa täysin oman haurautensa. Olen todella huono pitämään omia puoliani ja sanomaan ”ei” kenellekkään. Siihen liittyy myös vahvasti pelko hylkäämisestä, etten kelpaa sellaisena kuin oikeasti olen. En halua loukata ketään enkä aiheuttaa harmia vaikka minullakin on omat tarpeeni.
Suosittelen suuresti lukemaan Suvi Bowellanin kirjan ”Ihana herkkyys”. Tämä avasi paljon omia silmiäni herkkyyden suhteen ja ymmärsin todella olevani erityisherkkä.

Tässä pieni kosketus herkkään puoleeni.

❤️ ι h α η α   h ε r κ κ γ γ s, ι h α η α   s ι η ä ❤️

Radio soi taustalla, päässä pyörii, oksettaa, sydän takoo rinnasta ulos… ”Missä ihmeessä mä olen? Olenko hengissä?”

Hetken mietittyäni tajusin istuvani autossa ystäväni pihassa. Katson puhelintani ja mietin hetken kehen otan yhteyttä, mieheeni, ystävääni vai hätäkeskukseen. Olo on epätodellinen ja luulen saavani sydänkohtauksen, soitan ambulanssin. Ystäväni saapuu pihalle ihmettelemään miksi en tullut sisälle ja on huolissaan voinnistani. Ambulanssi saapuu pian ja minua lähdetään viemään sairaalaan. Noustessani autosta, huomaan virtsanneeni alleni tajuttomuuden aikana. Oksettaa, pyörryttää ja hävettää…

Sairaalassa saan kuivat vaatteet ylleni ja minusta otetaan kokeita ja thorax-kuva. Sykkeeni on korkealla koko ajan ja olen varma, että kohta kuolen. Mieheni ja tyttäreni saapuvat myös sairaalaan huolestuneina. Miltä lapsestani mahtaa tuntua nähdä oma äiti sairaalapedillä?
Tämä saa edelleenkin kyyneleet nousemaan silmiini vielä kahden vuoden jälkeenkin.
Mitään fyysistä vikaa minusta ei löytynyt ja pääsen kotiin. Varmuuden vuoksi sain lähetteen pään magneettikuvaan sekä sähkökäyrään. Niistäkään ei selvinnyt mitään erikoista mikä olisi selittänyt tajuttomuuteni.
Menetin tämän lisäksi ajolupani kolmeksi kuukaudeksi koska yhtenä epäilynä oli epilepsia. Sain sairauslomaa hurjat kaksi päivää kun sitä erikseen pyysin.

Pari päivää kului paniikissa. Palasin töihin ja en muista juurikaan siitä päivästä mitään. Yritin olla vain mahdollisimman normaali. Tilasin lääkärin seuraavalle päivälle ja siitä alkoi taistelu pysyä järjissään. Sain lomaa viikon, korkeintaan kaksi kerrallaan. Elin paniikkikohtausten ja ahdistuksen kanssa aamusta iltaan. Sain lisää beetasalpaajia (olin syönyt niitä jo pari vuotta korkean leposykkeen vuoksi) ja masennuslääkkeet, jotka lopetin muutaman päivän kuluttua rajujen haittavaikutusten takia. En halunnut kokeilla uusia lääkkeitä.

Päivät kuluivat. En pystynyt syömään, nukkumaan, katsomaan televisiota, puhumaan puhelimessa, käymään asunnon ulkopuolella tms. Yritin vain pysyä hengissä.  Välillä jopa toivoin etten vain aamulla heräisi tähän painajaiseen, en silti koskaan ollut itsetuhoinen. Kävin työpsykologilla juttelemassa muutaman kerran ja pääsin myös psykiatrin juttusille. Hän vihdoin kirjoitti pidemmän sairausloman ja sain rauhoittavia lääkkeitä pahimpaan olooni. Hän myös kirjoitti lausunnon psykoterapiaan pääsystä. Olen todella kiitollinen tästä kaikesta hyvälle työterveyshuollolle! Oli toisaalta helpottavaa saada jokin diagnoosi (keskivaikea masennus, ahdistuneisuushäiriö sekä kohtauksittainen paniikkihäiriö) vaikka kuolemanpelko istui minussa vahvasti. Psykiatrin sanat ovat jääneet mieleeni hyvin       ”Olet onnekas kun selvisit näin vähällä, olisit voinut saada aivoinfarktin.”

Aloitin aamuni usein joogalla ja rauhallisella musiikilla. Se oli hetki jolloin pystyin olemaan ulkona omasta päästäni enkä pelännyt mitään. Tämän jälkeen kävin pienellä kävelyllä koirien kanssa hitaasti edeten. En edelleenkään pysty kävelemään rivakasti, se on samantien viesti keholleni että nyt on jokin hätä ja paniikki alkaa kuristaa kurkkua. Muutamien viikkojen jälkeen pystyin jo vähän syömään, tekemään pieniä kotitöitä, katsomaan rauhallisia elokuvia ja virkkaamaan. Ja mä todella virkkasin, virkkasin ja virkkasin… Se sai ajatukset pysymään kasassa.

Olin kaikkiaan sairauslomalla seitsemän kuukautta. Minulle tuli paljon erilaisia pelkotiloja, en pystynyt menemään saunaan, en ajamaan autoa, en käymään kaupassa jne. Kävin kerran viikossa psykoterapiassa ja käyn edelleenkin. Olen joutunut tekemään paljon uhrauksia oman hyvinvointini eteen. En pystynyt palaamaan entiseen työhöni vaikka pidinkin siitä paljon, joten irtisanouduin keväällä 2019. Aloitin uudessa työpaikassa. Samoihin aikoihin ymmärsin lopullisesti etten voi hyvin parisuhteessa, olin niin yksinäinen ja kamppailin yksin sairauteni kanssa vailla ymmärrystä ja tukea. Laitoin avioeron vireille elokuussa 2019 ja muutin pois tyttäreni kanssa.

Olen ymmärtänyt viisaan kehoni vetäneen töpselin seinästä ennen pahinta mahdollista.

Kiitos kun luit.
Myöhemmin lisää siitä mitä minulle kuuluu nykyään.