Olen kirjoittanut nyt kolme postausta siitä mikä on todennäköisesti johtanut uupumiseeni jo lapsuudesta lähtien. Kerron myöhemmin mitä kaikkea on tapahtunut tajunnan menetykseni jälkeen.
Nyt haluan tässä välissä kirjoittaa myös niitä hyviä ja positiivisia muistoja elämäni varrelta!

Ensimmäisistä ikävuosista (0-5v) minulla ei ole juurikaan mitään muistikuvia. Asuimme isäni ja äitini kanssa rivitalossa pienellä paikkakunnalla. Elimme luultavasti ihan normaalia perhe-elämää, koska mitään erityistä ei nouse mieleeni.

Vanhempieni erottua, asuimme äidin kanssa kerrostalossa ja muistan kuinka saatoin istua tunninkin suihkun alla leikkien leluilla. Minulla oli myös rakas kalju nukke Suvi jonka pää irtosi kun hyppelin kerrostalon rappuja alas, sitä ei saatu enää korjattua ja nukke joutui roskikseen. Tämä ei ollut silloin iloinen asia mutta näin jälkikäteen se hymyilyttää. Kuten sekin kun naapurin pojat usuttivat laittamaan kielen pihan jäiseen tolppaan, kiinnihän se jäi ja kielestä lähti pala.

Muistan useamman kerran kuinka isäni oli ostanut minulle ison pehmolelun kun hän tuli hakemaan minut hoidosta perjantaisin. Osa leluista on edelleen tallessa.
Kesäisin kiersimme isäni kanssa huvipuistoja ja muistoksi ostettiin aina viiri, jotka edelleen roikkuvat hirvensarvesta isäni luona. Joskus myös serkkuni oli mukana reissuissa, mukaan pakattiin meetwursti ruisleivät jotka olivat lämmenneet auringon lämmittämässä takakontissa ennen kuin ehdimme evästauolle.
Isäni muutti jossain vaiheessa kotitilalleen mummon, mummon veljen ja sedän kanssa. Sinne minulle rakennettiin leikkimökki ja sain myös oman pikku Jeepin (auton). Sillä kurvailin pitkin pihoja, pururatoja ja järven jäitä. Välillä sain myös ottaa ystäväni mukaan viikonlopuksi. Teimme talvisin lähimetsään kallion kylkeen menninkäisten majan ja metsästimme timantteja (jääpaloja).
Meillä oli myös tapana isäni kanssa käydä kyläilemässä lauantai iltaisin kunhan ensin oltiin saunottu iltapäivästä.
Isäni luota on valtavan paljon ihania muistoja!

Muutimme kaupunkiin äitini kanssa ollessani kuuden vanha, perheeseen kuului myös uusi isäpuoleni sekä siskopuoli (sisko minulle). Minulla oli muutamia hyviä ystäviä joiden kanssa vietin paljon aikaa. Muistan kerran leikkipuistossa ollessani haukkuneeni naapurin tyttöä ja hänen kavereitaan Kiljusten Herrasväen mukaan, kuten Pulla ja Mökö. Tyttö suuttui niin paljon, että heitti minua kivellä päähän. Itkuhan siitä tuli ja verta valui pitkin otsaa. Naapurit riensivät apuun rätteineen ja vesisankoineen.
Otimme koiranpennun kun olin kymmenen vanha. Olin salaa ostanut talutushihnan, luita ja muita tarpeita rahoilla joita isäni minulle lähetti. Uskalsin näyttää ”salaisen” aarrekätköni isäpuolelleni ja sitten meille yht’äkkiä ilmestyi koiranpentu Alex.
Niin surullista kuin se onkin niin minulla ei ole juurikaan mitään erityisen mukavia muistoja uusioperhe ajoilta vaikka yritän niitä kuinka miettiä. Kävin koulua, hoidin siskoa ja olin ystävien kanssa. Saimme kyllä siskomme kanssa paljon kaikkea uutta, pelikoneet, uusimmat Disney elokuvat, vaatteet ym.

Lapseni syntymä on tietysti elämäni tärkein muisto! Tyttäreni on minulle kaikki kaikessa ja voin tunnustaa hemmotelleeni häntä hyvinkin paljon. Edelleenkin.
Mukavia muistoja perheenä on paljon. Kävin ensimmäisellä ulkomaan matkalla Luxembourghissa perheeni kanssa, se oli jännittävää. Sen jälkeen kävimme muutaman kerran ulkomailla yhdessä. Lisäksi kävimme Lapissa muutaman kerran ja kiersimme eri kylpylöitä Suomessa. Tämä oli minulle uusi kokemus koska en ollut aikaisemmin yöpynyt hotelleissa, ollut lentokoneessa tai juurikaan poistunut kotipaikkakunnaltani muuta kuin isäni kanssa huvipuistoissa käydessä. Nämä ovat kaikki ihania muistoja yhteisestä ajastamme! Leffa-ja herkkuillat viikonloppuisin joita pidämme edelleen tyttäreni kanssa  satunnaisesti. Ystävien kanssa vietetyt illanistujaiset ja kahvihetket. Siskon kanssa olemme myös viettäneet paljon yhteistä aikaa ja hän onkin minun ”ykkös uskottuni”!

Työ on ollut minulle myös hyvin tärkeää ja olen siinä pärjännyt hyvin. On ollut hienoa kokea arvostusta ja saada työskennellä ihanien ihmisten kanssa. Ja nautin siitä kun voin olla avuksi jollekkin ja nähdä hymyjä ihmisten kasvoilla. Senpä takia työni ovat olleet aina tavalla tai toisella asiakaspalvelua.

Se minkä olen uupumiseni aikana huomannut, en ole juurikaan osannut irroitella ja hassutella! Olen elänyt niin orjallisesti suorittajan elämää jossa ei ole tilaa ”pelleillä”. Jatkossa aion hassutella varmasti enemmän ja tehdä enemmän mukavia juttuja.

Ja nyt ennen kaikkea odotan joulua todella paljon! Hyvää ruokaa ja aikaa tyttäreni kanssa!

Ihanaa Joulun aikaa kaikille!
Näin saadaan taas kasaan mukavia muistoja!

Tarina jatkuu…

Elin normaalia, kiireistä arkea työn ja kodin välillä. Aamulla koirat lenkille, lapsi hoitoon, töihin, lapsi hoidosta, koirat lenkille, ruoanlaitto, siivous/pyykin pesu/kaupassa käynti, suihkuun, nukkumaan. Niin ja pitihän tämä lisäksi yrittää vielä näyttää hyvältä ja kodin piti olla tiptop! Liikuntaakin yritin jossain välissä harrastaa ja pitää yllä sosiaalisia suhteita. Pyöritin koko perhettä vuodesta toiseen ja tuntui kuin olisin loputtomassa karusellissa jota ei enää osaa pysäyttää.

Avioliittomme alkoi narisemaan liitoksistaan. En kokenut saavani mitään apua puolisoltani ja minusta tuli kodin jääkuningatar. Tämä huononsi entisestään välejämme ja puolisoni pakeni arkea usein töiden tai harrastusten pariin. Ymmärrän, että se oli hänen keinonsa pysyä poissa minun ylhäisyyteni tieltä. Olin saanut itseni niin kiireiseksi että elämä oli pelkkää suoriutumista tehtävästä toiseen ja päivästä toiseen. En osannut pyytää apua arjen askareisiin koska olin jo niin tottunut ne itse hoitamaan. Ja eikö jokainen hyvä äiti ja vaimo hoida lapset ja kodin? Tuosta ajattelusta vain unohtui se että minäkin kävin päivätyössä 8h päivässä. Juuri kotityöt olivat suurin riidan aiheemme. Olin nalkuttava vaimo ja tunsin itseni vain orjaksi. Olin älyttömän turhautunut perhe-elämään! Vikaa oli myös paljon minussa, jos hän joskus auttoi tyhjentämällä tiskikoneen, oli kupit laitettu väärin kaappiin jne. Olisin toki toivonut hänen yrittävän vielä enemmän.

Isän kanssa soittelimme viikoittain ja aina kerroin kuinka kivasti meillä menee, en koskaan kertonut todellista tilannetta. En halunnut häntä huolestuttaa omilla ongelmillani. Isäni on aina ollut minulle kaikki kaikessa.

Töissä meni loistavasti. Olipa joku osa-alue jossa pärjäsin. Olin päässyt varastolta toimiston puolelle ja olin todella hyvä työssäni. Minua arvostettiin ja olin mukana eri projekteissa. Tunsin olevani jonkin arvoinen ja tärkeä!

Vuonna 2014 aloin murenemaan pala palalta. Äitini oli sairastunut vakavaan masennukseen vuosien saatossa ja hän oli ajoittain hyvinkin raskas ihminen.
Keväällä 2014 mummoni (isän äiti) kuoli. Se oli ensimmäinen iso menetykseni elämässä ja kosketus kuolemaan. Olin suunnattoman huolissani isäni jaksamisesta, hän oli mummoni omaishoitaja useita vuosia. Olin kovettanut itseni vuosien kuluessa niin hyvin etten itkenyt edes hautajaisissa. Itkin sitten salaa kun kukaan ei kuullut tai nähnyt. Marraskuussa 2016 kuoli mummoni veli (isän eno) ja minun huoleni isästä vain paheni. Elokuussa 2017 setäni (isän veli) teki itsemurhan, hän ampui itsensä. Hän oli kärsinyt mielenterveyden ongelmista jo pitkään. Itkin suihkussa ”huutoitkua” useita viikkoja lähinnä isäni vuoksi. Miten yksi ihminen voi kestää näin paljon menetyksiä?

Pidin itseni hyvin kiireisenä enkä ehtinyt juurikaan suruja käsittelemään. Aloitin merkonomi opinnot talvella 2016 työn ohella. Minut ylennettiin esimiehen sijaiseksi/toiseksi kädeksi syksyllä 2017. Ja tietysti suoritin arkea samaan tahtiin kuin ennenkin! Olin sisäisesti kuollut jo itsekkin, en tuntenut enää puolisoani kohtaan mitään ja mikään ei oikeastaan enää kiinnostanut. Paitsi tietysti työ ja opiskelu koska olin niissä hyvä ja sain edelleen arvostusta.

Sain lokakuussa 2017 keliakia diagnoosin ja se vaati jonkin verran totuttelua ja aiheutti stressiä arjen suunnittelussa. Nyt asian kanssa on jo ihan sujut!
Aatonaattona 2017 siskoni ilmoitti että hänen miehensä oli ilmoittanut haluavansa erota. Joulu ja uusivuosi ja alkuvuosi meni siskoa tukien, hänen muuttopäivä oli hyvin raskas. Onneksi he ovat palanneet takaisin yhteen ja kaikki on nyt hyvin!

Kehoni alkoi pettämään elokuussa 2018. En pystynyt tekemään enää mitään muuta kuin töitä. Olin niin väsynyt töiden jälkeen etten yksinkertaisesti jaksanut tehdä mitään. Minä joka vedin kuin Duracell vuodesta toiseen, en pystynyt enää edes hoitamaan kotia. Sain kuitenkin merkonomin lopputyön valmiiksi elokuun lopussa. En kuitenkaan osannut hakea apua, oletin olon kyllä korjaantuvan itsestään kun koulukin oli nyt suoritettu loppuun.

Odotin valtavasti ystävien kanssa sovittua mökkireissua syyskuun puolivälissä ja reissu olikin ihana! En ollut koskaan aikaisemmin ollut yötä missään ystävien kanssa. Pyysin vielä viikonlopun jälkeisen maanantain vapaaksi jotta saisin levätä. Maanantai koitti ja olin todella väsynyt. Vein aamulla tyttäreni kouluun ja lähdin ystävälleni aamukahville. Sain auton ystäväni pihaan parkkiin ja menetin tajuntani.

Kehoni päätti että nyt tämä on riittävästi!

Kiitos kun luit.