On taas se aika kuukaudesta. Tai vuodesta, tai elämästä. Se aika jolloin olen jälleen hukkumaisillani. Se aika jolloin en jaksa uida enää pidemmälle ja tapella aaltoja vastaan. Räpiköin epätoivoisena pinnan tuntumassa pääsemättä mihinkään. Unohdan osaavani uida ja antaudun myrskyn valtaan. Huudan pimeälle taivaalle tarvitsevani apua, mutta kukaan ei vastaa huutooni. Tajuan, ettei suustani oikeasti edes tule ääntä. Silti yritän huutaa uudelleen ja huomaan suuttuvani kun kukaan ei tule huudostani huolimatta auttamaan. 

Aallot ovat korkeita enkä näe aallonpohjalta rannalle. Tiedän, että ranta on tuolla jossakin, niin lähellä mutta samalla niin kaukana. En ole varma mihin suuntaan pitäisi yrittää. Aallot ovat heitelleet minua ympäri ja taas ympäri. Pärskin vettä ja yritän nähdä eteenpäin.

Jokin lipuu ohitseni, mutta en jaksa kiivetä kyytiin. Voimani ovat huvenneet taistelussa. Oikeastaan en edes yritä. Jatkan äänetöntä huutoani enkä ymmärrä että ohitseni on mennyt usea pelastuslautta. Huudan huutamistani näkemättä mitään. Pelastusvene pysähtyy kohdalle ja veneestä ojennetaan kättä. Mietin, uskallanko tarttua käteen vai jatkanko mahdottomalta tuntuvaa taisteluani myrskyä vastaan.

Näen tutut kasvot. Käden ojentaja on tuttu, ystävä. Käskee kiipeämään kyytiin, auttaa jopa. Olen vielä kahden vaiheilla. Jos vain jäisikin tähän, aaltojen armoille. Antaisi myrskytuulien viedä. Kuitenkin tartun käteen. Joku kuuli sittenkin huutoni. 

Käden ojentaja auttaa minut veneeseen. Kuivaa kyyneleeni, pitää hetken sylissään..

Kun yhdessä soudamme eteenpäin näen sen, rannan. Kaunista valkoista hiekkaa, kirkasta vettä. Aallot piiskaavat rantaa, mutta me olemme toistaiseksi turvassa. Uuden myrskyn tuloon asti. Rannalla nauramme. Unohdamme uhkaavan myrskyn. Pidämme toisiamme kädestä kiinni. Emme pelkää. 

Olemme toisillemme pelastusveneitä, toisen on vain haluttava ja uskallettava kiivetä kyytiin..