Erään illan ajatuksia halaamisesta
Olen saanut kaksi todellista voimahalausta täysin yllättäviltä tahoilta. Ihmisiltä, joiden ei olisi kuulunut halata, tavalla joka tuntui syvällä sisimmässä…. Mikä sai nuo ihmiset ohittamaan yleiset normit ja olemaan hetken ihminen ihmiselle? Sitä en tiedä, mutta olen iloinen että jokin heitti maapallon siksi sekunniksi raiteeltaan….
Kun ihminen katsoo sinua silmiin, näkee tuskasi hymysi takaa. Uskaltaa kysyä voiko halata, ja halaa. Ei halaa ”viran puolesta” vaan koska toinen tarvitsee sitä juuri silloin. Rutistaa hellästi syliinsä. Pitää kiinni. On.
Hetkeksi unohdamme keitä olemme. Muistamme vain olevamme samanlaisia. Muistamme olevamme ihmisiä. Muistamme olevamme molemmat särkyviä, rikkinäisiä, pieniä ja yksinäisiä. Muistamme miltä lapsena tuntui olla sylissä. Palaamme lapsuuden syliin. Lapsuuden sylin turvaan, suojaan ja lämpöön.
Kaksi eri maailmasta, eri hetkestä. Hetkeksi unohdumme kaiken saavutetun ulkopuolelle ja vain olemme. Hetki siinä. Sinä ja minä. Kädet toisen ympärillä. Toisen lähellä. Satuttamatta, syyllistämättä, alistamatta. Hetki jossa mikään muu ei merkitse mitään. Vain se hetki, siinä on kaikki.
Sitä on ihmisyys.
Huomaan itkeväni sylissäsi. Kyyneleeni valuvat poskiltani paidallesi ja kastelevat olkapääsi. Et kavahda kyyneleitäni tai pelasta paitaasi vaan annat minun itkeä. Silität hiljaa hiuksiani ja sanot ettei ole mitään hätää. Vartalosi on hento, mutten pelkää painautua vielä hieman lähemmäs. Lämpimässä halauksessasi kaikki maailman pahuus katoaa. Vaikka olet vieras, en pelkää.
Itken itkuja, jotka olisi pitänyt itkeä jo vuosia sitten. Itken toteutumattomia haaveita, unelmia. Kertoja, jolloin kaipasin, pelkäsin, häpesin. Itkuja, jotka eivät olleet aikanaan luvallisia. Samalla halusin antaa anteeksi niille, jotka aikanaan satuttivat. Niille, joiden sylissä ei ollut hyvä olla. Niille, joiden kosketus teki pahaa. Kaikille niille, joiden sanat ja teot ovat painautuneet syvälle sieluun. Opin pelkäämään. Opin vaikenemaan. Opin olemaan kiltti.
Nyt olin rikki sylissäsi. Olin hajonnut. Pirstaleina. Ja samalla niin ehjä. Olin se, joka minusta piti tulla. Se, jota rakastetaan. Se, josta välitetään. Se, joka on tärkeä. Virheineen ja vikoineen. Tärkeä. Siinä pienessä hetkessä tajusin että minun pitää hajota jotta voin rakentaa uutta.
Nyyhkytän edelleen hiljaa. Ja sinä pidät edelleen kiinni. Ja silität edelleen hiuksiani hellästi. En pelkää. Tiedän että tuo hetki menee ohi ennenkuin ehdin tajutakaan. Silti se mitä se herätti minussa, on jotain muuta. Lämpösi pysyy minussa. Kosketuksesi voima pysyy minussa. Ihmettelen hetkeä, sitä tunnetta.
Ihmisyyden voimaa….
Halaamisen loppu
Otteemme heltiää. Hymyilet ja katsot minua suoraan silmiin. Syvälle. Kuin näkisit kaiken minusta. Silti minua ei pelota. Annan sinun katsoa. Katseesi ei pelota. Se ei vaadi. Se ei syytä, ei halveksi, ei loukkaa. Katseesi on tasavertainen. Se kannustaa. Se lohduttaa. Se ilahduttaa. Silmiin katsoen kysyt pärjäänkö. Nyökkään ja vastaan reippaasti että tottakai pärjään, tsemppaan. Ennenkuin ehdit vastata, perun sanani. En haluakaan tsempata.
Haluan elää. Haluan tuntea. Haluan itkeä ja nauraa. Haluan rakastaa ja välittää. Tahdon olla. Tahdon tuntea ja kulkea omaa polkuani silläkin uhalla että satutan jalkani. Haluan olla oman elämäni sankari. Haluan kaatua ja nousta, vain kaatuakseni joskus uudelleen. Haluan katsoa ja koskettaa ihmistä. En niinkuin virallisesti kosketaan. Enkä aina niinkuin himossa kosketaan. Haluan koskettaa niinkuin sinä, ihminen ihmistä.
Kiedon huivin kaulaani. Katsot minua edelleen silmiin. Vilkutamme. Et tiedä mitä juuri tapahtui, minäkään en tiedä. Voit ehkä aavistella että halauksellasi oli merkitys juuri sillä hetkellä. Mutta miten paljon nuo hetket vaikuttivat, sitä en pysty kertomaan. Käännyn takaisin, muodostan äänettömästi sanan kiitos ja sormistani sydämen. Ja kävelen pois….