Miksen mä riitä?!
Tuijotan kattoon, sitä olematonta pistettä katossa. Tuijotan kunnes silmäni väsyvät tyhjyyteen ja painuvat kiinni. Näkymä ei muutu. Se pysyy olemattomana. Valkoinen on vaihtunut mustaan. Valo pimeään. Rintakehäni kohoilee tasaiseen tahtiinsa. Kaikki pysyy muuttumattomana. Tässä hetkessä mikään ei muutu. Kaikki rintakehääni lukuunottamatta pysyy paikallaan ja ennallaan. Maapallo pyörii radallaan, mutta en tunne sen liikettä. Hengitän. Vain hengitän. Ajatukseni ovat pysähtyneet. Vedän keuhkot täyteen ilmaa ja puhallan ne tyhjäksi. Rauhoitun. Rentoudun. On vain minä ja hengitykseni. Minun maapalloni ei pyöri, ei liikahda.
Palaan takaisin radalleni, maapallon radalle. Takaisin aurinkokuntaan ja todellisuuteen. Kuulen hiljaisen musiikin, jota en hetki sitten tajunnut. Melodia soljuu sisälleni. Kuuntelen. Keskityn sanoihin. Annan maiseman viedä. ”Siellä muistathan sen: isä on susta ylpeä aina….” En muista. En tiedä. En muista isän koskaan olleen ylpeä minusta. Todellisuudessa en muista kenenkään olleen ylpeä minusta. Tai siltä se tuntui. Ja tuntuu.
Mitä pitäisi tehdä, että joku olisi ylpeä minusta? Opiskella? Tehdä uraa? Saada ja saavuttaa? Osata ja valloittaa? Mikä riittää? En tiedä. En ole koskaan tiennyt. En tiedä onko joku ollut tosissaan ylpeä minusta. Onko vanhempani koskaan sanonut että tässä on tyttäreni, olen ylpeä hänestä, ja todella tarkoittanut sitä. En muista myöskään niitä kertoja, jolloin joku olisi sanonut että olen tärkeä. Tai niitä kertoja että olen riittävän hyvä juuri omana itsenäni. Luultavasti niitä kertoja on todellisuudessa ollut. Mieleni vain on muuttanut ne. Muistan kuinka siskoa kehuttiin. Sisko osasi soittaa pianoa. Ja laulaa. Minä en. Enkä jaksanut harjoitella koska tiesin etten koskaan olisi yhtä hyvä kuin muut vaikka kuinka yrittäisin.
En ollut myöskään riittävän kiltti. Aina pahaa tekemässä. Vaikka pelkäsin enemmän kuin mitään muuta että joku suuttuu minulle. Yritin. Yritin olla vielä parempi, fiksumpi, kiltimpi. Yritin kaikkeni. En kertonut että sattuu. En kertonut että pelottaa. En kertonut että tahdon syliin. Huonona tyttärenä en olisi sitä ansainnutkaan. Muistan itkeneeni ja pelänneeni pimeässä vaatehuoneessa. Syytä en muista enkä sitä minkä ikäinen olen. Näen vain mielessäni peloissaan olevan pikkutytön.
Jatkan kattoon tuijottamista ja toivon että joku päivä riitän. Että joku päivä kelpaan. Etten pelkää. Toivon että joku rakastaa. Eniten toivon että opin itse rakastamaan itseäni. Haluan maalata kattoon punaisia sydämiä..