Oi laps’ ethän milloinkaan ottaa sä vois…
Seisomme piirissä. Me, joita elämä on satuttanut. Me, joiden sieluissa on vielä avoimet haavat menetyksen jäljiltä. Pidämme toisiamme käsistä kiinni. Niin on hyvä. Niin kuuluu olla. Se luo välillemme yhteyden. Ohjeita odottaessamme ote vieruskaverin kädestä heltiää. Huomaan kuitenkin, ettet sinä irrota otettasi. Enkä minä halua vetää kättäni pois. Tuntuu hyvältä, että olet siinä, pitämässä minua kädestä. Vanhan laulun sanat soivat mielessäni. ”Jo lapsikin helposti langeta vois, jos käsi ei enkelin kädessä ois….”.
Koko illan ajan puhut levollisella äänellä. Katseesi on lämmin ja lempeä. Sinua on miellyttävä kuunnella ja me rikkimenneet uskomme sanasi todeksi. Sanoillasi luot meihin uskoa tulevaan. Luot valoa pimeään sisimpäämme. Sanasi ja katseesi luo toivoa. Annat meille luvan olla säröillä ja sirpaleina. Annat oikeutuksen olla heikkoja, ja sinun sanomanasi me uskomme sen. Meillä on oikeus. Sanot ääneen ne sanat, joita kaipaamme pelon ja surun keskellä. Ne sanat, joita me haluamme kuulla. Ja jos emme kuulekaan mitä olet sanomassa, silmäsi kertovat sen kaiken. Uskon, että sanasi tulevat sydämestäsi, jonne Joku Korkeampi on ne kasvattanut.
Lähtiessämme aurinkoiseen kevätiltaan, halaat meitä kaikkia. Halauksesi tuntuu hyvältä, rauhoittaa. Olisin halunnut jäädä siihen pidemmäksi hetkeksi. Ladata huvenneita akkuja. Annan sinulle villasukat, joissa on sydän. Sinulle ne ovat ehkä vain villasukat, mutta minulle ne ovat paljon muuta. Niihin on kätketty valtaisa määrä kiitollisuutta. Ne ovat toivon sukat, rakkauden sukat. Toivon, että ne lämmittävät sinua kylminä iltoina, niin kuin olet lämmittänyt minun kylmää sydäntäni hyvyydelläsi ja välittämiselläsi.
Lähdemme kukin eri suuntiin. Keskellä metron hälinää suljen silmät. ”Oi laps’ ethän milloinkaan ottaa sä vois sun kättäsi enkelin kädestä pois…..”