Tänään koin jotain todella outoa. Olen ollut täydessä solmussa ajatusteni ja tunteideni kanssa. En ole päässyt mistään kohtaa aloittamaan sisäisen mytyn purkamista. Koko se suuri musta möykky on ollut vaikeasti käsiteltävissä sisälläni. Olen yrittänyt ja yrittänyt ja joka kerran epäonnistunut. Ehkä saanut jostakin hennon otteen, mutta tajunnut että kun narusta vetää, solmu vain kiristyy. On siis parempi antaa solmujen olla jos ei tiedä kuinka ne avataan.

Tänään pääsin juttelemaan mieltäni painavista asioista ihanan diakonin Sinikan kanssa. Kun istuin Sinikan vastaanotolla, en yht’äkkiä osannutkaan sanoa mitään. Se solmu oli ja pysyi. En saanutkaan sanotuksi mitään. Istuin hiljaa. Mietin mistä aloittaisin, mutta ajatus ei kulkenut.

Sitten Sinikalta tuli se lause: ”Mä ajattelin että me maalattais…”. Mitä?! Maalataan?! Minä?! Kolmekymmentäkaksivuotiaana?! Sormiväreillä?! Sinikka ei voinut olla tosissaan?! Kun näin ne värit ja paperit, tiesin että tässä sitä nyt ollaan. Joudun maalaamaan… Minä, jolla ei ole mitään taiteellista kykyä ja joka olin aina inhonnut kuvaamataitoa. Siinä minä nyt istuin lattialla tyhjän paperin edessä, väripullojen keskellä… Enkä pois päässyt.

Jäin yksin maalieni kanssa Sinikan työhuoneen lattialle. Itkin. Pakotin itseni ruiskimaan väriä paperille. Pakottauduin levittämään sitä sormillani pitkin paperia. Paperi täyttyi mustalla värillä ja näytti kamalan synkältä. Lisäsin siihen keltaista. Keltainen näytti paremmalta, ei enää niin toivottomalta. Vielä vähän vaaleanpunaista, jotain nättiä. Väriä oli levinnyt paperin yli ja koko vasen käteni oli maalin peitossa. En antanut sen haitata vaan jatkoin kun olin sellaisen käskyn kerran saanut ja hommaan ryhynyt.

Sinikka palasi huoneeseen. Istuin edelleen lattialla katselemassa maalaustani. Tajusin sen olevan minä, sellaisena kuin juuri nyt olin, mustana möykkynä, joka kaipaa valoon. Istuin lattialla teemuki kädessäni, katselin värejä ja yht’äkkiä löysin sisältäni köyden pään ja aloin vetää. Solmu ei silti vetämisestä tällä kertaa kiristynytkään. Sinikan kanssa löysäilimme solmuja, siinä lattialla. Itkin. Hörppäsin teetä. Kuinka hyvälle se maistukaan lattialla istuessa, itkiessä. Löysin sanoja tuskalleni, peloilleni, epävarmuudelleni. Löysin sanoja niille tunteilleni, joita en ollut osannut laittaa minnekään, joille en ollut osannut tehdä mitään. Löysin sanoja sille miksi nuo tunteet olivat minä. Lopulta olisin halunnut lisätä kuvaan vielä vaaleansinistä, rauhaa ja hyvää oloa, mutta yrityksestä huolimatta emme saaneet värejä sekoittamalla sinistä… Lähtiessä Sinikka halasi. Vaaleansininen hetki.

Niin hullulta kuin koko ajatus maalaamisesta tuntuikin, niin pakko myöntää että se toimi. Ulkona huomasin jälleen taivaan värit. Ja huomasin hymyileväni. Rintakehälläni parkissa ollut katujyrä oli tiessään. Vallan outo olo. Halusin kotiin nukkumaan. Olin niin rauhallinen, että oikeat rauhalliset unet oli juuri se mitä tarvitsin. Kohta siis pesuille, pisuille ja nukkumaan!