Halihoitola

Jokainen tarvitsee kosketusta ja halausta. Entisen tyttöystäväni kanssa meillä oli tapana käydä ”halihoidossa”. Saattoi sanoa toiselle, ettei nyt jaksa mitään, pidä vain hetki hiljaa sylissä. Ja toinen silitteli ja sylitteli hetken, kunnes möröt oli voitettu. Kumpikin tiesi tuon hoidon tärkeyden. Kumpikin tiesi että halausta tarvitsee ja sitä pitää antaa kun toinen pyytää jos ei tajua halata jo ennen pyyntöä. Töiden jälkeen oli ihana käpertyä hetkeksi syliin. Tuntea rakkaan ihmisen lämpö ja kosketus. Kuulla toisen hengitys ja sydämenlyönnit. Tuntea rintakehän kohoilevan. Tuntea hellät silittelyt ja suukot hiuksilla…

Halihoitola oli vastarakastumisen etuja. Halusi antaa toiselle kaikkensa. Halusi tehdä kaikkensa tuon ihmisen puolesta. Uskalsimme nopeasti näyttää heikoimmat kohtamme. Uskalsimme kertoa vaikeitakin asioita. Uskalsimme pyytää. Edelleen antaisin tuolle ihmiselle halihoitoa jos hän pyytäisi. Ottaisin syliin. Silittelisin. Joskus näemme edelleen. Silloin halaamme. Toisen otteessa on edelleen hyvä olla. Toisen tuoksua on edelleen ihanaa imeä sisäänsä. Yhteiset hetket palaavat yhä silloin tällöin mieleen. Eivät enää tuskana erosta vaan lämpiminä aaltoina ja kaipuuna. Halauksen hetkinä riitti omana itsenään. Halauksessa sai vain olla. Sylissä ei tarvinnut esittää mitään.

Yksin ollessaan kaipaa usein tuota halihoitolaa. Sitä että voi pyytää toista ottamaan syliin. Käpertyä nukkumaan viereen. Nukahtaa toisen silitykseen. Herätä lämpimässä kainalossa. Viettää vielä hetki hyvässä olossa. Kaipaa tunnetta että on täydellinen. Tunnetta että riittää. 

Monet sinkut, niinkuin minäkin, puhuvat halipulasta. Millaista on kun kukaan ei halaa? Miltä tuntuu kaivata kipeästi toisen ihmisen kosketusta? Jos ei ole lapsia tai kotieläintä joita halailla niin millä halipulaansa voi helpottaa? Joutuuko halauksen hinnalla antamaan jotakin mihin ei olisi valmis? Onko saadakseen myös pakko antaa? Mihin olet valmis tyydyttääksesi tuon kosketuksen tarpeen? Voisimmeko paremmin jos saisimme enemmän kosketusta? 

Työssäni kohtaan ihmisiä. Harrastuksessani kohtaan ihmisiä. Nuo ihmiset ovat vilpittömimpiä koskettajia. Lapset ja vanhukset. Hekin kaipaavat. Hekin tarvitsevat kosketusta, turvaa, suojaa. Peitellessäni muistisairasta vanhusta nukkumaan, silittelen usein hänen hiuksiaan tai käsivarsiaan. Kosketus poistaa pelkoa ja rauhoittaa. Kosketus luo välillemme turvallisuutta. Samoin lapset. Kaipaavat syliin. Haluavat kertoa päivän tapahtumista tai näyttää mitä uutta ovat oppineet. Hakevat huomiota aikuiselta. Kaipaavat samaa turvaa kuin kaikki muutkin. Pitävät ehkä halaamista nolona mutta salaa toivovat jonkun silti koskettavan.

Uskallammeko koskettaa? Saammeko koskettaa? Kenen suoja-alueelle ei saa astua? Kenen suoja-alueelle pitää uskaltaa astua? Voinko halaamalla vahingoittaa? Millaisessa tilanteessa halaaminen on kiellettyä? Milloin ehdottomasti jopa suotavaa? Voinko? Saanko? Uskallanko? Halauksen puute satuttaa. Se vahingoittaa. Se lamauttaa. Kosketuksen puute saa meidät tuntemaan itsemme huonommiksi. Kosketus auttaa hyväksymään itsemme. Terveessä halauksessa olemme virheettömiä ja tärkeitä, arvokkaita. Meistä välitetään. Meitä halutaan pitää hyvänä ja rakastaa. Toisen ihmisen kosketus tekee meistäkin ihmisiä. Se inhimillistää. Se koskettaa.

Voitaisiinko vain halata tosiamme? Koskettaa enemmän? Perustaa halihoitola :). Jookos? Halaamisiin <3

Hyvinvointi Hyvä olo Mieli

Sairauslomalla

Sairauslomalla. Yht’äkkiä ei vaan jaksanut. Halusin käpertyä sikiöasentton sänkyyn itkemään. Peiton alle yksin. Lääkäri oli samaa mieltä, ei töihin. Lääkäri oli kuitenkin huolissaan. Miten me pysäytämme tämän alkavan masennuksen ja ahdistusoireilun? Lääkäri oli ymmärtäväinen. Eihän tilanne ole helpoin. Kaikki ihmiset reagoivat. Kukin tavallaan. Suosiolla antoi sairauslomaa. Halusi kuitenkin auttaa. Käski lähtemään kotoa päivittäin. Vähäisiä oli keinot auttaa. Lääkkeitä ei halunnut määrätä. Määräsi keskustelemaan jonkun kanssa. Ammattiauttajan kanssa käsittelemään ajatuksiaan. Siihen päädyttiin yhdessä.

 

Hyvä ajatus. Ainoa ongelma on ettei tässäkään yhteiskunnassa ole mitään keskustelupalvelua. Ainakaan kunnallista. Vastauksina ”jos et ole itsetuhoinen niin…”. Pitäisi siis olla jo siinä vaiheessa että haluaa tappaa itsensä. Ja kuka siinä vaiheessa jaksaa tai haluaa enää hakea apua? Ja kuka jaksaa siinä vaiheessa taistella oikeuksistaan? Vielä jaksoin soittaa yhden puhelun apua pyytääkseni. Seuraavien puhelujen kanssa luovutin. No, ei sitten. Jos apua ei tule niin odotetaan sitten että haluaa kuolla. Odoteaan että haluan päättää tämän matkan, tämän elämän. Eipähän sitten enää tarvitakaan sitä keskustelua tai muutakaan apua..

 

Viime yö meni huonosti. Heräilin ja pyörin levottomasti. Lääkkeistä ei juurikaan ollut apua. Olen edelleen vuoteessa vaikka päivä on jo pitkällä. Ei ole voimia nousta eikä tahtoa. Ei ole suunnitelmaa mitä tehdä. Kavereille olen laittanut viestejä että tulisin mielelläni päiväkahville. Kukaan ei vastaa. Olen jälleen taakkana muille. Jälleen surkea ressukka josta jonkun täytyy huolehtia… Annan siis puhelimenkin olla ja jätän ystäväni rauhaan. 

 

 

Kirjoitan uuden postauksen jotain tehdäkseni. Kyllästyn ja käyn takaisin peiton alle ja alan odottaa iltaa että voi ottaa unilääkkeet ja toivoa että nukkuu muutaman tunnin. Vaikka en tiedä mitä huomiseltakaan odotan…..

 

 

 

Hyvinvointi Mieli Terveys