Paska kesä, kaikki masentaa
Mur. Tää viikko on taas yksi niistä jolloin sitä miettii että miksi ylipäätään koskaan yrittää yhtään mitään. Maanantaiaamu alkoi loisteliaalla kahden tunnin myöhästymisellä töistä. Kukaan ei tietenkään aamulla ollut edes huomannut, etten ole ilmaantunut paikalle. Eli sain huoletta nukkua pommiin. No, hommahan korjaantui kun iltavuorolainen sairastui ja sainkin jäädä tekemään vielä iltavuoronkin, mitäpä mulla muutakaan.
Tiistai ilahdutti läsnäolollaan.
Keskiviikkona taas sai raataa töissä. Illalla odotti mukava siskosten lettuilta. Keksittiin siinä katsoa ollaanko päästy opiskelemaan. Sisko tietenkin ensin ehti näkemään että opiskelupaikka on saatu. Ja voi sitä ilon määrää. En halunnut sanoa, että itselläni ei ollut ihan yhtä hyvä ”tuuri”. No, olin varasijalla. Kaverit jaksoivat ilahduttaa, että sehän on hyvä jos sentään ensimmäisellä varasijalla. Mulle se kuitenkin tarkoittaa sitä, että joudun jatkamaan töissä ja työssa, jossa en viihdy. Yritin esittää vertauksen: ”On kaunis kesäpäivä. Istut terassilla viiden muun kanssa. Helle hyväilee ihoa ja saa hikoilemaan. Kevyt merituuli puhaltaa. Pöytään tuodaan viisi jääkylmää olutta. Eli kaikille muille paitsi sinulle. Hetken katselet ennen kuin silmäsi sidotaan. Saat oman oluesi JOS joku ei halua omaansa. Side silmillä et näe onko muut ottaneet hörpyn vai säästäneet oluensa sinulle. Odotat sitä hetkeä jolloin liina silmiltäsi poistetaan ja selviää oluesi kohtalo. Eli odotat ja odotat…. Ja toivot. Ja pelkäät…” Siltä musta tuntuu vaikken nyt olutta haluakaan. Ja odotus kestää….
Torstai toivoa täynnä. Tai ainakin työtä. Vähän sitä sun tätä pilipalihommaa. Kiirettä tietenkin ja seurauksena luonnollisesti ylitöitä. Yöllä ei uni tullut silmään. Pyörimistä ja kierimistä vuoteessa.
Perjantaiaamu saapui liian nopeasti. Tottakai! Muutama tunti sitten olin lähtenyt työpaikalta ja sitten takaisin. Väsytti ja kiukutti. Kamala lista työtä. Yritys ehtiä ajoissa kotiin. Halusin päästä juttelemaan papille. Sille mukavalle. Kertoa kuinka väsynyt olen. Olisin kaivannut voimia. Ja iltahartauteen. Viikonloppu alkaa parhaiten kun saa hetken hiljaisuutta. Niin vaan muuttui nekin suunnitelmat. Pomolta tuli komenta iltavuoroon. Siis toisen kerran tällä viikolla jäin tekemää vielä toisenkin vuoron heti perään. Ei auttanut sanoa etten halua tai jaksa. Muiden kanssa asiasta ei oikeastaan edes suuremmin keskusteltu. Niinpä niin. Eipä mulla olis mitään muuta ollutkaan.
Koko tämä viikko sai mut miettimään jälleen kerran mitä mä oikeasti haluan. Onko tämä se työ, jota haluan tehdä, josta saa edes jotain mielihyvää. Tai se työpaikka, jonne menen mielelläni aamuisin ja kotiinlähtiessäni en ole kuin rutistettu tiskirätti. Ei. En halua. En jaksa….
Nyt haluan nukkumaan. Ja toivon, ettei kukaan herätä mua ennen yhtätoista. Sama sen vaikka menee koko päivä pilalle. Menköön. Muuten menee koko elämä. Ensi viikolla taas työhön työhön työhön työhön…..
MUR!