Mennessäni uuteen työpaikkaan puhua palpatin koko ajan. Kuten tapoihini ja luonteeseeni kuuluu. Suu kävi herkeämättä muiden kyllästymiseen asti, ja vielä hetken senkin jälkeen. Uusille työkavereilleni tuli pian tutuksi siskoni ja kummilapseni, harrastukseni ja Isäni alkoholismi. Niin kuin heillä ei olisi ollut mitään muuta! Minä tein tuttavuutta uusien ihmisien kanssa. Olin jo tottunut kertomaan itsestäni, enkä pelännyt muiden reaktioita.

Nopeasti kuitenkin ymmärsin, ettei kaikesta sovi puhua. Ymmärsin, etten olisi hyväksytty. Näillä korteilla ei tässä peliluolassa kannattanut pelata. Kortit olivat oikeat, vain peli oli väärä. Sujautin väärät kortit äkkiä pöydän alle ja toivoin, että ne pysyisivät siellä näkymättömissä. Jatkoin peliä entiseen malliin, varakorteilla tosin.

Tiedän kuitenkin koko ajan, että kortit ovat siellä. Ne polttelevat sormiani ja tekisi mieleni kertoa, että olen koko ajan huijannut. Että olen pelannut väärillä korteilla koko pelin ajan. En kuitenkaan ole tehnyt sitä vielä. Lähes päivittäin kuuntelen keskustelua huonoista korteista. Puhuisivatko noin avoimesti jos tietäisivät kuka minä olen? Arvostelisivatko noin raa’asti? Tuntuu pahalta kuunnella, mutten aio paljastaa itseäni. Haluan kuulua joukkoon, vaikka se merkitsisi itsensä piilottamista. Suoranaisesti en ole kenellekään valehdellut, jättänyt vain kertomatta. Kertoisin jos joku kysyisi. Vastaisin rehellisesti jos joku edes osaisi epäillä. Mutta kukaan ei kysy. Jokaisella on oma vahva mielipiteensä ja vankka käsitys mielipiteen oikeudesta. En aio puuttua siihen. Tiedän, että jokaisella meistä on oikeus olla oma itsensä, mutten aio taistella oikeuksieni puolesta työpaikalla.

Mietin millä puolustella valintojani. Tosin kyseessä ei ole valinnat. En ole valinnut osaani. Eikä minua harmita tai ärsytä se, että olen uskovainen vaan se, kuinka ihmiset siihen suhtautuvat. Usko on osa minua, eikä sitä voi muuttaa. Enkä haluakaan, sillä saan uskosta voimaa elämääni. En ole myöskään katkera elämälle, että rakastuin toiseen naiseen. Hetket tuon naisen kanssa olivat elämäni parhaimpia hetkiä. Kuinka onnellinen olinkaan hänen sylissään! Ja keneltä rakkauteni on pois?! Luulisi maailmaan rakkautta mahtuvan! Mielen sairastumisellekaan en ole voinut mitään! Masennus ei todellakaan ole oma valintani! Valitseeko joku itselleen diabeteksen? Tai syövän? Ja jos olisi pakko valita niin ehkä valitsisin kuitenkin tämän masennuksen ennemmin kuin syövän. Mutta ne ”valinnat” on joku tehnyt puolestani, ja hyvä niin!

Vuoden olen nyt pelannut näillä salatuilla korteillani. Alan kaivata muualle. Jonnekin, missä minut hyväksytään tällaisena. Jonnekin, missä ihmisyys mitataan muille laskureilla. Jonnekin, missä ei tarvitse salailla asioita tai kuunnella muiden arvostelevia lauseita joka päivä. Vai kertoako vain?! Toisaalta asioiden kertominen ei muuta heidän mielipiteitään, vain käyttäytymistään. Eikä ehkä sitäkään…

Tiedän, että maailma voi muuttua. Tiedän, että minulla on ympärillä myös niitä ihmisiä, jotka hyväksyvät minut tällaisena. Kiitos (Luoja) näistä ihmisistä!