Seison tyhjällä metroasemalla. Illan viimeinen metro tulee kolmen minuutin kuluttua. Aika etenee hitaasti, mutta minua ei pelota. Viimeiset toiveeni on kirjoitettu valmiiksi ja paperi odottaa kotona tietokoneen kuvaruutuun liimattuna. Haluan hautajaisiin laulajan, sen tietyn henkilön laulamaan. Haluan että hautajaisissani on spaghettia ja jauhelihakastiketta. Mietin keitä tulisi paikalle. Ei varmaankaan kovin suuri joukko perheen lisäksi. Mietin heidät kirkkoon ja pyydän mielessäni anteeksi tekoani. 

Minuutit kuluvat. Seison edelleen metroasemalla yksinäni. Varmana päätöksestäni. Toiveikkaana, että kipuni loppuu kohta. Kertaan mielessäni kuvion. Vain yksi askel elämän ja kuoleman välillä. Yksi pieni askel ja tuskani on poissa. En ajattele mahdollisuutta Helvetistä. Ajattelen mahdollisuutta pelastautua tästä elämästä. 

Hetki lähestyy. Olen varma. Yksi askel. Siihen päättyy tämä elämäni. Vain muutaman sekunnin kuluttua.

”Miten sun ilta on mennyt?” joku kysyy. Käännyn katsomaan ja samassa tajuan etten olekaan metron alla. Olen edelleen laiturilla ja metro ajaa ohitseni. Purskahdan itkuun. Seuraavat hetket olen unohtanut. Olen unohtanut tuon kysyjän kasvot. Oliko hän mies? Nainen? Pitkä vai lyhyt? Olen unohtanut vastasinko jotain. Seuraavaksi muistan käveleväni kotiinpäin. Koko matkan ajattelin, että tuo hahmo oli enkeli. Vaikka kuinka mietin, en saa mieleeni kuvaa. Vain tunteen enkelin kosketuksesta. Samalla ajattelin, ettei aikani ole vielä. 

Hävitin kirjeen tietokoneen näytöstä. Ja aloitin uuden elämäni. Sen elämän, jota elän nyt. Sen elämän, jossa olen onnellinen. Sen elämän, jossa annan enkeleille luvan suojella minua…..