Vanhan elämän viimeinen päivä
Oli samanlainen päivä kuin moni muu aikaisemmin. Olit taas löytänyt syyn suuttua. En enää muista mistä suutuit, tiesinkö edes? Pahuutesi oli jälleen ottanut sinusta vallan. Jälleen kerran sait minut itkemään ja anelemaan edessäsi. Sait luultavasti jotakin tyydytystä nähdessäsi heikkouteni jälleen kerran, saadessasi olla tilanteen herra, alistaessasi minut tahtoosi. Tiesit, että sanasi satuttavat enemmän kuin lyöntisi. En tiedä löitkö tahallasi niin ettei jälkiä näkyisi ja ymmärsitkö että sanoillasi saat minut valtaasi helpommin kuin lyönneilläsi.
Anelin sinua lopettamaan. Lupasin kaikkeni. Lupasin olla parempi ja vahvempi, arvoisesi. Jatkoit silti. Nautit kyynelistäni. Nauroit. Toistelit kuinka surkea olen, kuinka halveksittava ja säälittävä. Yrittäessäni kerätä itseäni, nostit kätesi minua vastaan. Niinkuin useasti aiemmin.
Tänään kaikki kuitenkin tuli muuttumaan. Sillä hetkellä näin sinun heikkoutesi, sinun säälittävyytesi. Sen kuinka halpamaisesti olit käyttäytynyt. Kyyneleet loppuivat. Hengitin vahvasti ja katsoin sinua uusin silmin. Katsoin sinua ja ymmärsin kaiken. Nousin sinua vastaan ja sekös sinua suututti lisää. Raivostuit. Teit kaikkesi että olisin palannut tuttuun rooliini alistujana. Tänään en kuitenkaan tehnyt niin. Muistan sinun heittäneen tavaroita päälleni. Käsivarressa on ikuinen muisto kirjahyllyn palasesta. Se on muisto, joka kertoo minun selvinneen voittajana. Hetken annoin sinun purkaa raivoasi. Tai oikeastaan löysit sitä jostakin lisää. Muistan kuinka nostit kätesi lyöntiin. Jokin sisäinen voima sai minut katsomaan sinua silmiin ja nousemaan kätesi yläpuolelle. ”Voit lyödä niin lujaa kuin haluat, mutta et voi enää satuttaa mua”. Nuo sanat muistan sanoneeni sinulle. Laskit kätesi ja poistuit….
Kylpyhuoneessa soitin Ystävälle. Kymmenen minuutin päästä ovikello soi. Auto odotti alhaalla. Repussani oli vaihtovaatteet, lompakko ja hammasharja. Kotiavaimet jätin pöydälle sillä tiesin etten palaa…
Antti Kleemolalla on aiheesta hieno biisi ”Kaiken keskellä”