Tätä on meijän rakkaus, entäs teijän?

Mä voin katsoa sua sekunnin murto-osan ajan ja löytää tuhat asiaa,

joista kaikki saa mut suuttumaan.

Sä voit sanoa vain yhden sanan ja mä menetän mun hermot täysin.

Kun mä kuulen sun askeleet rappukäytävässä ja oven kolahduksen,

juoksen täysillä eteiseen

ja pussaan sun likaista naamaa. Suttaan sen kunnolla huulipunaan.

Sitten mä ojennan sulle pyyhkeen ja kerron mitä ruokaa oon tehnyt.

 

Mun tekis mieli potkaista sua mahaan joinakin aamuina,

kun sä painaudut muhun kovemmin kiinni

ja mä haluaisin vaan nukkua rauhassa.

Sitten me herätään ja oon niin tyytyväinen,

että saan herätä juuri sun kainalosta.

 

Joinakin iltoina suutun sulle ihan jumalattoman paljon,

jostain niin pienestä ja mitättömästä.

Me huudetaan, paiskotaan ovia, haukutaan toisiamme, päätetään nukkua eri huoneissa.

Sitten mä meen sänkyyn yksin.

Hetken päästä säkin oot siinä ja me itketään.

”Haluutko teetä tai kaakaoo? Tulee lämmin ja rauhallinen olo sisällekin.”

Mä juon sen kaakaon.

 

Jokasessa riidassa oon täysin varma, että tänään mä lähden ja nyt me erotaan. Sitten mä en kuitenkaan lähde. Eikä me edes erota. Mä suutun aina niin kauhean kovaa. Se viha ja pelko tuntuu valtaavan mut kokonaan. Oon tärisevä itkupilli. Sä oot äkkipikainen ja ilkeä. Ollaan ihan kamalia ihmisiä.

”Sä oot niin kauhee ihminen.” Terveisin mun paras ystävä.

”Tiesiks, et oot oikeesti paskin jätkä, jonka tunnen?” Avopuolison paras ystävä.

Niin me ollaan. Me ollaan kamalan ilkeitä. Ollaan samalla niin oikeudenmukaisia ja matemaattisia. 1+1=2. Jos sä et tee mitään, ni miks mä tekisin jotain? Osallistuitko ruoanlaittoon? Ai et vai? No sitten et syö. Jos joku on paskaa, se todella on paskaa. Ei voi jaksaa jos ei jaksa. Ei kiinnosta = ei kiinnosta.

Sen lisäksi me ollaan vielä turkulaisiakin. Synnytty vittuilun keskuksessa. Ilkeily on meillä geeneissä. Ei puhuta jos ei oo asiaa. Kulttuurikohtainen juttu varmaankin.

 

*Mies tulee kaupasta ja laskee ostokset keittiön pöydälle.*

Nainen: Äijä tuli taas sotkemaan mun keittiön, jollain paskalla.

Mies: Sitä sä ansaitset. 

 

Me nukutaan joka yö samassa huoneessa, samassa sängyssä ja toivotetaan hyvät yöt. Koska sä tiiät, etten mä osaa nukkua jos riita on kesken.

Aamuisin sanot mulle turpa kiinni jos puhun liikaa. Mä oon hiljaa, koska mä tiiän, ettet sä ees tajuais mitään mun juttuja siihen aikaan.

Sä oot oppinut sietämään mun iloista ininää, kun näen koiran tai linnun tai kukkasen tai jäätä tai ihan mitä vaan. Koska tajusit, että mä oon oikeesti iloinen sillon. Eikä mua kiinnosta vittuakaan ilostuttaako kokonaan valkoinen sorakivi sua.

Mä hyväksyin sun ruman tietokonenurkkauksen meijän olohuoneeseen. En edes tiedä miksi. Se on aivan saatanan ruma. Oikeesti. En vitsaile. Ehkä tää on sitä rakkautta.

”Kaikki järjestyy varmasti.” Mä toistelen, kun sä itket. Puristan kaikki mun voimat yhteen ja yritän kuulostaa mahdollisimman vakuuttavalta. Ei mikään ole varmaa.

Sä oot riidoissa se, joka kerää itsensä ekana kasaan. Sitten sä autat mua keräilemään itseni. Kiitos.

Me ollaan päätetty olla yhdessä ja rakastaa. Ollaan niin saatanan itsepäisiä. Hyvä niin.

 

Ei me olla oltu yhdessä edes yhtä vuotta. Meillä on silti jo yhteinen koti. Täällä me asutaan yhdessä, tehdään ruokaa, pussaillaan ja ollaan yksin yhdessä. Katsellaan olohuoneen ikkunasta puistoa ja unelmoidaan koirasta, joka olisi juuri siinä puistossa tosi onnellinen. Ennen kahdeksaa me ei suljeta kaappien ovia, ettei toinen herää. Me riidellään ja sovitaan ja riidellään ja sovitaan. Ei me olla luovuttajia.

Ei oltu luovuttajia silloinkaan, kun sulla katkes molemmat jalat. Neljä kuukautta yhdessä ja sitten ne molemmat meni paskaksi. Soitit sairaalasta ja sanoit, että on ihan ok jos mä jätän sut. Mä komensin sut nukkumaan ja sanoin, että nähdään aamulla.

Kesä oli täynnä hikeä, mustelmia ja vitutusta. Vitutti se pahuksen huono pyörätuoli ja oma itsepäisyys. Kerran suutuin sulle niin kovaan, että melkeen työnsin sut ojaan. Viime hetkellä käänsin tuolin suuntaa ja kävelin vaan pois.

 

NELJÄ KUUKAUTTA JA KAKS KATKENNUTTA JALKAA VAADITTIIN SIIHEN, ETTÄ MÄ TAJUSIN KUINKA PALJON RAKASTAN SUA.

 

mitä teillä tarvittiin?

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *