Minä muutan maalle
Jos parisuhde on alle vuoden vanha, ei sitä voi vielä todeta varmuudella toimivaksi. Eihän silloin vielä tunne toista kunnolla. Ei silloin voi rakastaa oikeasti. Ei ole tarpeeksi kokemusta ja muutenkin olet tosi nuori.
Jotenkin tosi hassua, että nuo ovat oikeita ajatuksia minun päästäni. Taisin pyöritellä niitä kiivaan keskustelun jälkeen. Keskustelussa paheksuin hölmöjä tyttöjä. En ymmärtänyt, että asioilla voisi olla niin monta näkökulmaa. Keskustelusta on noin vuosi. Outoa, miten ajatusmaailmaani on ilmestynyt uusia sävyjä. Ennen oli vain mustaa ja valkoista.
Rakkauskin oli lumivalkoinen. Nykyään se on sitä, että tietää lumen olevan valkoista, mutta ymmärtää jos koira pissaa siihen tai joku muksu kantaa siihen hiekkalaatikon sisältöä.
Toisin sanoen, välillä ei ole niin kivaa ja nättiä, mutta pääasiassa se lumi on valkoista. Rakkaus on välillä tosi perseestä. Niin kauan kun oman ukkelin ajattelu on pääosin kivaa, niin ei syytä huoleen.
Olen kuitenkin tullut semmoiseen ei niin mukavaan tilanteeseen. Ukkeli sai landelta mahtavan työtarjouksen. Landella en tarkoita naapurin peltoa, vaan kaukaista pikkukylää, jonne muutto tarkoittaisi KAIKEN tutun ja turvallisen hylkäämistä.
Suorastaan pelottava ajatus. Uusi paikkakunta, ei yhtään kaveria ja jos tarvitsen äitiä… joudun soittamaan (JA MEIDÄN ÄITI ON NIIN HUONO VASTAAMAAN PUHELIMEEN!!!!) ja käyttämään vain verbaalisia kykyjäni kertoessani ongelmasta. Kuka nyt kertoo, onko suklaakakkuni täyte tahnamaista vai siirappista? Miten pystyn leipomaan, jos en tiedä tarkoittaako hiivan murustaminen sen nyppimistä taikinaan vai liiskaamista nyrkkiin? Äidilläni ei ole edes iphonea, jolla voisin kuolemankielissä näyttää facetimen kautta hiustenleikkuuni epäonnistuneen.
Sitten on vanhin pikkusiskoni. Varsin rasittava tapaus, mutta niin käsittämättömän tarpeellinen. Kuka etsii nyt passini, varastaa luomivärini, kertoo mielipiteensä päivän asukokonaisuudestani, pitää minut kärryillä salkkareista ja tappelee tiskeistä?
Ja oikeestaan koko meidän perhe. En osaa oikein ajatella, että ne ei olisi enää mun arkipäivää. Ehkä muutan takaisin kotiin, kun olen 27 vuotias ja ikävöinyt perhettäni kahdeksan vuotta. Tosin osa on siinä vaiheessa varmaankin poistunut kotoa, mutta saanpahan enemmän huomiota vanhemmiltani.
Kaikesta huolimatta nyt, 26. syyskuuta klo 02:35, olen päättänyt muuttaa maalle. Siellä pyrin kassantädiksi lähikauppaan ja säästän rahaa ja ostan itselleni kivoja juttuja, sillä vuokrat ovat Suomen halvimpia. En näet koe mahdolliseksi olla yrittämättä jotakin. Jos ensivuonna saan siis tappavan sairaskohtauksen, mitä todennäköisimmin puukotan itseäni päähän, sillä olen kuolemassa luovuttajana ja haluan päättää säälittävän elämäni nopeammin. En minä tiedä tulenko onnelliseksi vai onnettomaksi maalla. Miten tietäisin, kun en ole sinne koskaan muuttanut ja kokeillut? Äitikin sanoi, että aina saa muuttaa takaisin kotiin. Äiti sanoi myös, että vain luuserit eivät pyydä apua. Sen jälkeen se sanoi, että onneksi sen tytär ei ole luuseri.
Äiti myös sanoi, että sille tulee kauhea ikävä. Niin mullekkin tulee sitä. Voi paska.