Olen jossain kuullut lauseen ja ottanut sen henkilökohtaiseen ohjekirjaani ylös. Neuvo on resonoinut minussa. Ihminen on oikealla polulla silloin kun hän on vapaa kaikista ja kaikesta. Kukaan ei kuitenkaan ole kenenkään oma eikä mikään ole ikuista. Isot tunteet yhtään mihinkään muuhun kuin suurta suunnitelmaa kohtaan voivat sekoittaa juuri sen ison suunnitelman. Jota vartenhan täällä ollaan, vai mitä? Tänään minua huvittaa eilisen itseni arvomaailma.
– [ ] Yhteishaun lähestyessä minua on hirvittänyt mahdollinen maisemanvaihto koulun perässä. Ensi kertaa elämässäni minulla on asioita, jotka tuntuvat liian arvokkailta koulun edessä uhrattavaksi. Ihmiset ja seinät ovat menneet syvälle minussa. Millä oikeutan ohjetta vastaan toimimisen? Voin nykyisissä ympyröissäni hyvin. Nautin asuinalueestani, minulla on hyvältä tuntuva parisuhde aluillaan, hyvät harrastuskuviot ja mahdollisuus töihin. Eihän näistä mikään ole ikuista, mutta toistaiseksi minulla on ilo niistä nauttia ja näissä olosuhteissa kasvaa. Jos minun ei ole välttämätöntä tätä kokonaisuutta hajoittaa kaupunkia koulun perässä vaihtamalla, niin olen onnekas ja aion näiden asioiden mukana kulkea niin kauan kun se tuntuu oikealta. Joskus on myös oikein jäädä.

Ohjekirjani vaatii päivitystä:
1. Älä jää kiinni seiniin tai ihmisiin, jos voit olosuhteissa huonosti.
2. Jos voit ympäröivissä ihmisissä ja seinissä hyvin, uskalla jäädä.

Olin kirjastolla opiskelemassa pääsykokeisiin. Iäkkäämpi herrasmies pysähtyi pöytäni viereen. ”Abiturientti?”, hän kysyi ja osoitti kirjojani. ”Ei, kun pääsykokeisiin luen”, kerroin hänelle. Hän toivotti onnea matkaan ja jatkoi sanomalehtensä kanssa eteenpäin. Minä jäin kirjojen pariin.
Hetken päästä ihmettelin kohtaamisestamme aiheutunutta tunnetta. Olin selkeästi ilahtunut. Hän oli ajatellut, että voisin olla kevään 2020 abi. Todellisuudessa oma ylioppilas-kevääni oli jo viisi vuotta sitten. En todella haluaisi olla abi-itseni nyt, onneksi kauas ovat jääneet ne ajat. Mutta, että vielä viisi vuotta sen jälkeen menisin ylioppilaasta. Ainakin tämän herrasmiehen mittareissa. Miten mukavaa!
Kummallista ilahtumisessani oli se, että minua miellytti ajatus nuoren ulkonäöstä. Tai ainakaan en kovin vanhan näköinen ollut. Mitä väliä sillä oli? Minulle, joka olen useassa tilanteessa painottanut, ettei iällä ole merkitystä. Ulkonäkökin on toissijaista. Kunhan kantaja itse on tyytyväinen ulkoiseen ja sisäiseen itseensä.
Naisten lehdissä useampi toimittaja on kauhistellut kolumnin verran ensimmäistä harmaata hiustaan tai syvempää uurretta kasvoissaan. Minä taas olen ihmetellyt, että kun niin on maallisia murheita. Vanheneehan meistä jokainen. Ainakin jos on onnekas. Ironinen hetki on, kun yhtäkkiä huomaa itse olevan vähintään yhtä maallinen. Kyllä on vielä ihmisenä kasvamista. Vanhuutta ja viisautta odotellessa!