En tiedä, minkä sortin mielenvika minulla piilee, mutta maastoultrajuoksu ja kaukopartiohiihto vetävät mystisellä tavalla puoleensa. Aivan kuin asfaltilla juostu maraton ja Pirkan hiihto eivät riittäisi, mutta niistä olen jo suoriutunut. Elossa. Ainahan voi aikaa lähteä parantamaan, mutta äärimmäisyys viehättää paljon enemmän. En muutenkaan pidä asfalttijuoksusta ja sanontakin sanoo ”latu seuraa miestä, ei mies latua”.

En vielä koe olevani valmis maastoultraan, joten järjellä pyrin tavoitteisiin. Vaikka maastossa tullut enempi ku kerran hölköteltyä, niin aloitan varovasti Pirkan hölkällä tänä vuonna. Saa tuntuman pidempään maastojuoksuun. Ensi vuonna Nuuksion kansallispuiston maastomaratonille. Näiden jälkeen pidemmille…Haaveissa siintää etappijuoksuna itärajan retkeilyreitti. Onneksi velipoikaan on asennettu sama mielihäiriö. Kuka tietää, jos joskus sattuis löytämään itsensä Jungle marathonin starttiviivalta. 🙂

Kaukopartiohiihtoon olen jo lupautunut mukaan ensi vuodeksi. Näin ”kevyenä” aloituksena seurueemme tarkoitus on kulkea 150km/48h. Pitkän ajan tavoitteenakin pisin kaukopartio(300km/48h) kuullostaa melkoisen kovalta/käsittämättömältä, mutta niinhän sen kuuluu ollakin. Saa kerran, jos toisenkin ulkoiluttaa sauvoja näin kesäkeleilläkin.

Tämmöset retket kysyvät toki rautaista kuntoa, niin mieleltäkin miltei mahdottomia. Sen tähden en tahdo hätiköiden lähteä toteuttaan, vaan ajan kanssa hioa itsensä kuosiin. Sillä keinolla varmasti pystyy suoriutumaan keskeyttämättä. Saattaahan tämä olla silkkaa hulluuttakin, mutta ei se sohvanpohjalla makaaminenkaan vedä puoleensa, paitsi suoritusten jälkeen. 🙂

Itärajalta

Jatkosodan kaukopartiojoukkue