Aikaa itselle

Kun kehoni kuormittuu velvollisuuksista, en osaa rentoutua vaan lisään vain kierroksia. Paahdan paikasta toiseen ja suoritan elämää, tunnen olevani enemmän elossa mitä enemmän saan aikaiseksi. Lopulta tulee kuitenkin uupuminen, keho yrittää kertoa, että on aika hidastaa; kädet tärisee, sydän lyö ja ajatukset pyörivät päässä taukoamatta. Yhteys itseen katoaa ja on vain ulkoinen suorituspaine. Olo, että pitäisi olla siellä ja täällä, sosiaalinen ja reipas. Todellisuudessa tahtoo vain kietoutua burritoksi sohvan pohjalle ja lukea inspiroivia tekstejä. On vaikea painaa jarrua silloin, kun vauhti on kovimmillaan. 

Olen opetellut olemaan oman elämäni jarrumies, vetänyt kahvasta silloin kun edessä on suurin pudotus ja vauhti kiihtymäisillään. Karannut viikonlopuksi mökille hiljaisuuteen ja viettänyt aikaa yksin kotia siivoten. Maalannut kalusteita, etsinyt uutta musiikkia ja kirjoittanut. Pohtinut paljon omaa elämää, mihin suuntaan haluan sitä viedä, etsinyt kadonnutta yhteyttä kehooni. Kadotan yhteyden nopeuden huumassa ja keskityn vain ulkopuolelta tuleviin odotuksiin, unohtaen mikä on itselle tärkeintä. Muiden ihmisten seura vain kiihdyttää vauhtia, mitä enemmän painoa, sitä kovempi vauhti. Kun olo on kevyt on helpompi rauhoittua ja keskittyä omaan olemiseen. 

Kesällä rakastan ihailla auringonlaskuja. Rakastan kun aurinko hiljaa painuu alas ja taivaan värit vaihtuvat sinisestä vaaleanpunaiseen ja siitä pimeyteen. Merituulen puhallus iholla, lempiviinin maku huulilla ja rakkauden lämpö sydämessä. Silloin hymy nousee ja tunnen kehoni rentoutuvan. Se kiittää, kiitos kun annat minun voida hyvin. 

Mutta kuten vuoristoradassa, myös elämässä noustaan pohjalta ylöspäin. Pitäisi vain muistaa alamäissä hidastaa eikä rojahtaa holtittomasti pudotukseen. Notkahduksia ei voi välttää, mutta hallitusti ne eivät tuntuisi niin pahasti vatsanpohjassa asti.