Valmistuin työn ja tuskan jälkeen muutama vuosi sitten lukiosta, olisin halunnut jo yläasteen jälkeen opiskelemaan sisustusta, mutta pisteet eivät riittäneet, eikä unelma ollut edes realistinen – pienellä paikkakunnalla oli mahdollisuudet lähinnä vain lukioon, amikseen kokiksi tai rakennuspuolelle. Näistä vaihtoehdoista ammattikoulu olisi sopinut minulle paremmin, mutta oman kylän alavaihtoehdot eivät houkutelleet, eikä muutto 15-vuotiaana pois kotoa ollut mahdollinen. Päädyin siis lukioon kavereideni vanavedessä, kävin läpi kivisemmän tien mitä olin ikinä ajatellut lukion olevan, mutta ihmeen kaupalla valmistuin kuitenkin kolmessa vuodessa, ihan keskinkertaisilla papereilla vielä. Sen jälkeen olin niin täynnä kirjoja ja lukemista että kävin ammattikorkean pääsykokeissa lähinnä kirjoittamassa nimeni paperiin näön vuoksi, jotta voin sanoa käyneeni. Kun koulupaikkaa ei auennut, en ollut yhtään yllättynyt enkä pettynyt. Olin päässyt töihin sattumalta muuttofirmaan, jossa nautin siitä että sain tehä asioita konkreettisesti, eikä vain istua nenä kirjassa koko ajan. 

Ulkopuoliset paineet kuitenkin painostivat minua joka vuosi hakemaan uudestaan kouluun, en vieläkään tiennyt mitä haluan elämältäni enkä panostanut kokeisiin juurikaan. Vietin hyvällä omalla tunnolla kaksi välivuotta, asuin ihanassa kodissa Töölössä ja nautin elämästäni. Kolmantena keväänä olin jo luopunut ammattikorkeiden pääsykokeista ja havittelin yo-pohjaista tutkintoa ammattikoulupuolelta. Silloin ensimmäisenä vaihtoehtonani oli perustason ensihoitajan koulutus. Pääsykokeissa olin loistava, fyysiset kokeet ja haastattelutilaisuus olivat läpihuutojuttu. Ja niin sain sieltä koulupaikan. 

Sain vihdoin kertoa kaikille epäilijöille, että kyllä, minäkin musta lammas josta ei koskaan tule mitään, joka ikuisesti roudaa muuttolaatikoita, oli saanut koulupaikan arvostetulta alalta. Olin tyytyväinen, että olin saanut näytettyä kaikille, että kyllä minusta vielä jotain tulee.

Kevään työharjoittelun aikana poltin itseni loppuun. Kävin työharjoittelussa, omassa töissä ja treenasin aktiivisesti salilla, olin aloittanut seurustelun ja ylläpidin kaverisuhteita pienillä vapaa-ajan rippeillä. Vauhti oli valtava, minä suoritin ja suoritin enkä pysähtynyt moneen kuukauteen. Vauhdin hurma oli valtava, en vain enää saanut jarrutettua ja vauhti vaan kiihtyi. Lopulta olin ajanut itseni tilanteeseen, että en vain enää jaksanut. Kulunut vuosi oli vienyt minusta kaikki mehut, olin antanut itsestäni enemmän kuin olin saanut. Koko kesäkuun vietin lähinnä kotona nukkuessa, kuntosalikortti oli tauotettu ja yritin vain saada kehoani toipumaan. Sosiaaliset suhteeni hiipuivat lähes nollaan ja suorittaminen loppui kuin seinään. Kävin satunnaisesti töissä, pikkuhiljaa lisäsin työmäärää ja loppukesän tein vain kolme päivää viikossa töitä. Samaan aikaan aloin kyseenalaistaa; haluanko jatkaa alalla, joka vie kaiken energiani muttei anna samalla mitalla takaisin?

Pohdin koko kesän, että haluanko palata kouluun. Punnitsin miksi olin edes valinnut kyseisen koulun ja tulin tulokseen, että olin halunnut vain saada koulupaikan, jotta ei tarvitsisi enää kuunnella ”kuinka monta välivuotta vielä ajattelit pitää?” -kysymyksiä. Koulun aloituksen lähestyessä aloin empimään entistä enemmän ja päätin tunnustella, miltä ensimmäinen viikko koulussa tuntuu. Selvisin ensimmäiset 3 päivää, jonka jälkeen marssin opon puheille ja sanoin, että nyt päättyy tämän tytön opiskelut tällä alalla. 

Ja vielä sen jälkeen, kun olin oman päätökseni tehnyt ja päättänyt pysyä siinä, kenenkään mielipiteistä huolimatta, jouduin lähes päivittäin perustelemaan päätöstäni kaikille. Olin kuitenkin päättänyt, että nyt on se hetki kun kuuntelen omaa sydäntäni ja seuraan sitä. Sain paikan saman koulun alta, sisustusalan puolelta. Se helpotuksen tunne, kun sain kuulla että paikka varmistui, kävelin Helsingin kaduilla ja hymyilin itsekseni hiljaa mielessäni miettien: ”V*TTU JES!!!!”

Tuntui niin hyvältä vihdoin kulkea kohti sitä unelmaa, mitä jo 7 vuotta sitten haaveilin, mutta en silloin pystynyt toteuttaa, enkä myöhemmin uskaltanut. Nyt uskalsin, saan tehdä hyvää ihmisille luomalla jotain kaunista ja saan siitä itsekin takaisin. Rohkeuteni vaati vain yhden loppuunpalamisen ja parin läheisen ihmisen tukea. Heillä, jotka uskoivat minuun oli suurempi painoarvo, kuin heillä jotka vastustivat muutosta. Jokaisella on oikeus muuttaa mieltään ja tehdä ratkaisuja, jotka omaan elämään tuntuvat parhaimmalta. Nyt olen onnellinen ja kuljen kohti omia unelmia, en kenenkään toisen.