Täydellinen hiljaisuus. Vain minä, sinä ja auringonlasku tyynellä järvellä. Pieni toivo kalan naappaamisesta, vaikkei se kuulemma 24 vuoden aikana ole tapahtunut kuin kerran, jaksat silti yrittää. Kietoudun tiukasti vilttiini ja vedän syvään henkeä. Hengitän keuhkot täyteen ilmaa ja havahdun ”Hei, minähän saan taas kunnolla hengitettyä!”.

En ole moneen kuukauteen saanut hengitettyä syvään, kevään uupumus ja stressi ovat saaneet kropan lukkoon. Kesän olen sitä yrittänyt palautella, mutta se vie aikaa. Vielä kuukausi sitten sain hengitettyä vain pinnallisesti, hengästyin nopeasti ja rintaa puristi. Olen joogannut, tehnyt hengitysharjoituksia, sekä vähentänyt stressiä aiheuttavia tekijöitä. Ottanut enemmän aikaa itselle ja asioille joista nautin. Olen onnellinen, että poikaystävän kylkiäisenä tuli kesämökki, jonne voi paeta täydelliseen hiljaisuuteen tarpeen vaatiessa. Pieni mökki niemen kärjessä, jossa ainoat äänet ovat toisen kuorsaus ja laineiden liplatus.

Aika kahdestaan kenenkään tavoittamattomissa on rentouttavaa. Ei tarvitse kuunnella muun kuin lempiäänen puhuvan. Sitä lempeää ääntä voisi kuunnella loputtomiin. Kun sitä oikein tarkkaan kuuntelee, voi tuntea sisällään samaan aikaan kuplimista ja olla kiitollinen, joka hetkestä jonka saa yhdessä viettää. Tässä hetkessä keskellä järveä, hengitin monta kertaa syvään ja ulos, kuin yrittäen varastoida tätä ihanaa hetkeä pahan päivän varalle. Painaa tarkasti mieleen miltä tuossa hetkessä tuntui, jotta siihen voisi palata yhä uudelleen. Kuinka laineet keinuttivat venettä, aurinko heijastui taivaanrantaan ja pimeys siirtyi päällemme hiljaa. Laineet liplattivat ja sinä soudit eteenpäin tasaisesti. Kun tuntui, että keuhkoihini ei mahdu enempää tätä ihanaa hetkeä ilmoitin: ”Nyt olen valmis menemään takaisin.”