Ihmeellinen ja haastava puolitoista kuukautta Irlannissa alkaa olla loppusuoralla. Istun nimittäin Dublinin lentokentällä lähellä lähtöporttia ja haukottelen. Yö oli jokseenkin rankka. Ei sen takia, että Dublinin yöelämä olisi käynyt voimille, vaan periaatteessa oman pihiyteni takia. Siinä on sana, jota minuun ei varmaan olekaan aikaisemmin liitetty. Päinvastoin, jos puolisoltani kysyttäisiin, hän saattaisi hyväntahtoisesti naljaillen muistuttaa mieltymyksestäni alennusmyynti-shoppailuun, joka ei aina rajoitu pelkästään niihin välttämättömyystarvikkeisiin. Tai riippuu tietysti näkökulmasta, minkä kukakin kokee välttämättömäksi. Minä koen esim. ehdottoman välttämättömäksi omistaa erilaisia ruusukuvioisia kodintekstiilejä ja 10 erisävyistä huulikiiltoa (joita en koskaan käytä).

Tämä viimeöinen ennenkuulumattomasta pihiydestä johtuva kärvistelyni koski kuitenkin majoituspaikkaani. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa: Lähteä kohti lentokenttää keskellä yötä bussilla ja viettää puolet yöstä lentokentällä notkuen, mikä toki olisikin ollut se kaikista etuisin vaihtoehto, mutta tuntui epäinhimilliseltä ja jossain määrin epäterveelliseltäkin. Toinen vaihtoehto oli buukata majoitus Dublinista ja saapua kaupunkiin jo hyvissä ajoin edellisenä iltana, jotta olisin hyvin nukutun yön jälkeen virkeänä aamukahdeksalta kentällä. Selailin netissä B&B-tyyppisiä majoituksia monta viikkoa ja naps, siinä kohtaa se saituus iski. Buukkasin halvimman mahdollisen majoituksen ja kuvittelin sen olevan siedettävä, koska kysehän on vaan yhdestä yöstä… Yön pituudesta minulla ei näköjään ollut käsitystä…

Mitäkö opin? ”Viehättävä, Yrjöjen aikainen, pitkät perinteet omaava B&B” Voi tarkoittaa myös läpeensä homeista, pahviseinäistä, kylmää, kosteaa, koppia, jonka oven lukko on vähintään yhtä vanha kuin Yrjö itse.

”Kansainvälinen ja nuorekas asiakaskunta” voi tarkoittaa myös paikallista, joskin toki nuorta huumekauppiasta, joka koputtelee ovelle, nähtävästi ovesta erehtyneenä.

”Loistava sijainti ja lentokenttäkuljetus” voi tarkoittaa myös sitä, että ovesta ulos astuessa joudut väistellä tämän samaisen kaupustelijan viittä parasta kaveria ja pyytää tuplavarmistellen, että respan nuori herrasmies tilaa minulle taksin valmiiksi aamuksi oikeaan aikaan. Herra oli erittäin ystävällinen, mutta vaikutti siltä että on ensimmäistä päivää töissä, eikä ole saanut hommiinsa perehdytystä.

Huoneeseen astuessani törmäsin sänkyyn, koska huone oli niin pieni, että oven avattuani olinkin jo sängyn laidalla. Hetken ihmeteltyäni aloin tuntea vienon virtsan hajun nousevan kokolattiamatosta. Päätin pitää kengät jalassa. Rimpuilin itseni petille potkien kengät pois jalasta vasta ollessani makuulla. Wi-fi sentään toimi, jotta saatoin laittaa läppäriltä Netflixin pyörimään, kuulokkeet korville ja näin välttyä kuulemasta sisäpihalta kaikuvaa kiivasta arabiankielistä sananvaihtoa, johon liittyi kova metallinen pauke ja joka toistui kaksi kertaa tunnissa. Hajuja oli vaikeampi välttää. Pissan käryn lisäksi sisäpihalta leijui huoneeseen imelä savun haju ja tarkistettuani monta kertaa, että ikkunat ovat varmasti kiinni, luovutin ja hengittelin suun kautta.

Yö kuitenkin kului, hitaasti mutta varmasti ja parin tunnin torkahtelun jälkeen, keräsin viiden maissa kimpsut ja kampsut ja siirryin kadulle odottamaan taksia. Kadulla olikin rauhallista ja raitista ilmaa ja sain itseni psyykattua parempaan mielialaan, joten taksin saapuessa olin niin helpottunut ja hyvällä tuulella, että jaksoin jopa vitsailla taksikuskin kanssa. Taksikuski ihmetteli minun aikaista kadulla seisoskeluani, hän oli näet ollut ihan varma että joutuu odotella asiakasta, koska oli itse etuajassa. Kun kerroin että tämä ei ole ollut mikään pikku ”bileviikonloppu Dublinissa” vaan olen vähintäänkin innoissani kotiinpaluustani kuuden viikon seikkailun jälkeen, hän ymmärsi aikaisen kyydin odottelun ja totesi:”so you had grand adventure in Ireland! Waiting desperetly to get back home, aren`t you love?” Nauroimme molemmat ja tuo miellyttävä taksikyyti jätti minulle kuitenkin sen jälkitunnelman Irlannista ja irlantilaisista, minkä halusinkin. Kaikesta voi vitsailla ja kaikista tilainteista löytyy hyviä puolia ja asiat kääntyy aina lopulta parhain päin. Kiitos Irlanti.

Kerron tapahtumasta, joka luultavasti näin tässä kerrottuna ei ole kovinkaan merkityksellisen kuuloinen asia, mutta joka merkitsi minulle niin paljon elämyksenä, etten sitä koskaan tule unohtamaan.

Menin kämppikseni kanssa eräänä torstaina, ensimmäisellä viikolla täällä, töitten jälkeen täysin puhkiväsyneenä  pubiin syömään ja nauttimaan pari pinttiä verratonta Guinnessia. Koskapa oli iltapäivä ja pubissa vain kolme asiakasta meidän lisäksemme, heittäydyimme juttusille baarimikon ja erään arvokkaasti ikääntyneen herrasmiehen kanssa. Televisiosta tuli hevosurheilua ja aloimme puhua hevosista ja vertailla suomalaisia perinteisiä raveja Irlannin laukkaratsastuskisoihin. Pientä kieliongelmaa esiintyi, kun koitin kuvailla kärryillä ajamista, mutta asia selkeni kyllä, kas otin kädet ja koko kehonkielen avuksi. Pian tämä pappa tiesikin kertoa, että juuri samaisena iltana olisi laukkakisat tässä kaupungissa. Kisat järjestetään vain kerran kuukaudessa, joten tilanne oli kokolailla  ”only chance ever”. Olimme jo tilaamassa taksia, kun pappa viittoi minua astumaan syrjempään ja näytti Tote-lehdestä (kyllä, täällä se on TotE, Suomessa TotO) sormellaan erään hevosen nimeä: ”Jazzy Toes, my dear, put bet on Jazzy Toes!”

Eikä muuta kuin taksi alle ja laukkaradalle. Paikka oli upea supervihreä keidas  kukkulan alangossa. Musiikki soi ja kuulutukset kaikuivat. Ihmiset olivat hyväntuulisen jännittyneitä ja digitaalisten vedonlyöntitaulujen edustoilla oli jonoja. Asetuin summanmutikassa jonon hännille ja ensimmäistä kertaa (saattaa olla myös viimeinen) eläissäni löin vetoa hevosesta. Panos oli kova kolme euroa ja sen kunniaksi hihkuimme  ääneen ja asettauduimme aidan viereen jännittämään. Meno oli hurjaa, kavioitten töminä oli musiikkia korville, joskin Suomen raveihin verrattuna hillitympää johtuen nurmikkopohjasta. Seurasin silmä kovana missä Jazzy Toes laukkaa ja loppua kohti aloin pomppia paikallani ja repiä kaveria kädestä. ”Ei oo todellista, se oikeesti voittaa!!!” karjuin suomeksi ja minulle hymyiltiin ympärillä.

Niin siinä vain kävi, että Pubissa tapaamani papan ansiosta minusta tuli kokonaiset 22,50€ rikkaampi nainen! Hevonen voitti kirkkaasti ja minä olin pyörtyä riemusta! Kun olin lunastamassa voittoani, muuan nuorempi herra tuli tunnustamaan lyöneensä vetoa samasta hevosesta pelkästään sen takia, että oli kuullut minun vedonlyöntini ja oli saanut vaikutelman, että olen niin varma voitosta, että hänkin päätti tarttua samaan vetoon. ”Varma” olkoon toinen nimeni tästä lähtien! Mies oli kovin kiitollinen ja halusi siitä hyvästä tarjota meille kyydin mihin ikinä haluamme mennä. Ymmärsin, että hän oli panostanut huomattavasti enemmän kuin kolme euroa, joten voittokin oli sen mukainen. Saimme kyydin ja määränpäänä tietysti sama pub, josta olin vinkin saanut. Halusin henkilökohtaisesti kiittää herrasmies-papparaista ja  tarjota hänelle oluen. Jälleennäkeminen kuitenkin tapahtui vasta viikon päästä, mutta oli sitäkin riemukkaampi. Kyllä siinä käteltiin riuskasti ja minun täytyi tietenkin ottaa hänestä valokuva muistoksi.

Koko tämän yli kuukauden ajan olen seurannut laukkakisoja netistä ja telkkarista, mutten missään ole enää nähnyt nimeä Jazzy Toes. Melkein kuin kaikki olisi ollut unta. Rahat sijoitin vakosamettirotsiin, jota tulen varjelemaan loppuikäni aarteena. Kaikkea hyvää toivon ”Jatsivarpaille” ja tuolle charmikkaalle papalle.