Niin, kirjotin mun päiväkirjaan vuonna 2015, ja vain muutama kuukausi myöhemmin oli mun sydän ruvella pahemmin kuin koskaan aiemmin. Niin pahasti särkyneenä, että annoin uuden mahdollisuuden ja roikotin itseäni niissä toisen kasaamissa palasissa monta vuotta, kunnes päätin rikkoa itse itseni ja koota sitten uudestaan, minuksi.
Se iloinen, vähän hölmö, kiinnostava, mutta ei koskaan kiinnostunut. Se halusi olla kepeä, ei kenenkään perässä juokseva, hauskaa seuraa jolle ei soitella enää maanantaina. Itsehän se sitä halusi.
Yhdenillan juttuja, kevyitä tuttuja ja pelkkiä hyvästejä. Se uskotteli itselleen, että ketään ei päästä lähelle, tai ainakaan niin lähelle että yltäisi särkemään sen sydämen uudelleen.

Älä oota musta mitään, oon täysin sekopää, enkä kiinnostu kenestäkään, älä soita perään.

Raahaa kotiinsa vain niitä, joista ei koskaan haluaisikaan kuulla, antaa numeronsa, mutta vain voidakseen jättää vastaamatta.
Joku siinä on, niin pahasti vialla, että kun se tapaa jonkun mukavan, herkän, täydellisenkin pojan, se uppoutuu kuoreensa eikä päästä lähellekkään. On helppoa olla tuntematta, antamatta mahdollisuuksia, voi niin paljon helpompaa kuin hypätä tuntemattomaan ja odottaa milloin syöksyy kaikista pilvilinnoistaan alas. Vain ne ihmeelliset, kummalliset, jotka eivät anna mitään siimaa, ei elettäkään oikeaan kiinnostukseen, se ottaa lähelleen ja toivoo salaa parantavansa heidät. Se on monimutkainen ja kummallinen, ja tekee asioita joiden myöntäminen jo pelkästään itselleen tuntuu hirveältä.

Mutta älkää sitä syyttäkö, jos on lapsenakin kuullut isältään ne kolme isoa sanaa vain kaljanhajuisen hengityksen läpi, ei aikuisenakaan osaa enempää odottaa.

-Levoton

Kun on niin tottunut siihen, sellaiseen pelailuun ja säätämiseen. Ottanut sen vastaan pakollisena pahana, eräänlaisena soidinmenona ja välttämättömänä rituaalina kohti jotakin suurempaa. Voinko mä ja miten mä nyt, minkä emojin laitan vai laitanko ollenkaan, mitä jos se ei vastaakaan, miksei se ole vielä nähnyt. Entä jos se vastaakin, mutta vain parilla sanalla, entä jos se sivuuttaa koko asian tai keksii hullun tekosyyn, entä jos. Enkä mä voi nyt heti sen viestiä katsoa, sehän ois ihan liikaa. Se voisi kuvitella, että mua kiinnostaa niin etten malta olla. Enkä varsinkaan voi kysyä missä mennään, tai haluaisitko nähdä vielä joskus uudelleen, sehän on sen vuoro. En kai mä voi. Liian vakavaa, liian äkkiä, liian helppoa, liian suoraa. Enhän mä.

Ja sitten kun jonkun kanssa ei tarvitsekaan. Ei pelata eikä säätää, laskea vuoroja tai minuutteja, tai miettiä kaikkea niin pitkään ja hartaasti.

Se jaksaa yllättää. Että kaikki voi olla helppoakin, ettei aina tarvitse venkoilla ja vauhkota. Että niitä pilvilinnoja ei tarvitsekaan rakennella päähänsä, ja kehittää täysimittaista fiksaatiota toiseen ihmiseen yhteisestä sukunimestä, kesähäistä ja sormuksista lähtien, kun se ihminen onkin oikeasti siinä ja niitä pilvilinnoja rakennellaankin yhdessä. Haaveillaan asunnosta Ullanlinnassa, parvekkeista, viini-illoista ja muista kliseistä. Voidaankin puhua suoraan ja yhdessä miettiä missä mennään. Ettei tarvitsekaan joka hetki pelätä sen toisen katoavan, kun se itse ilmoittaa saapuvansa taas illalla uudelleen.

Itsekin voi jättää luennon väliin jäädäkseen vielä hetkeksi siihen. Voi olla vastaamatta viesteihin ja puheluihin, kun ei viitsi rikkoa sitä kuplaa. Voi valvoa aamuviiteen ja herätä pitkästi puolen päivän jälkeen, häiriintymättä siitä juurikaan.

En mä tiedä katoaako se joskus, en tiedä miten pitkään tämän tällaisen on tarkoitus kestää ja jatkua. En tiedä tulevaisuudesta enkä siitä kuinka kaiken on tarkoitus mennä. Mutta ehkä mun ei tarvitsekaan. Juuri nyt en oikeastaan jaksa edes ajatella.

Niin kuin joku viisas mulle kerran sanoi, joskus pitää vaan lakata miettimästä, ja antaa mennä vaan.

Onnellisin terveisin, Kaoottinen