Lähipiiriharha eli elätkö sinäkin kuplassa?
Olette varmaan kaikki törmänneet ilmiöön, jossa oma lähipiirinne on vaivihkaa vääristänyt käsitystä siitä, miten maailma makaa: Esimerkiksi nuoren, suvaitsevaisuuteen kasvaneen, kaupunkilaisen opiskelijan voi olla vaikeaa käsittää, mistä niitä tasa-arvoista avioliittolakia vastustavia tai räikeän rasistisesti kommentoivia tyyppejä oikein löytyy. Vaikka koettaisi muistuttaa itselleen, ettei oman lähipiirin todellisuus ole todellisuutta kaikille, se pääsee toisinaan unohtumaan.
Kaverini jakoivat taannoin Facebookissa kokemuksiaan sellaisista ihmisistä, joilla on tarve julistaa omien ratkaisujensa erinomaisuutta toistuvasti – ja siinä sivussa antaa ymmärtää muiden hoitavan tonttinsa varsin surkeasti. Oli kyse sitten sukulaisten kommentoinneista kahvitteluilla, sosiaalisen median ristiretkistä tai perhekerhossa kovaan ääneen julistetuista kannoista, ilmassa oli monissa tilanteissa ollut vahvaa oman ja toisien vanhemmuuden arvottamista tehtyjen ratkaisujen kautta.
Jopa toisen käden kokemuksien lukeminen sai pulssini kiihtymään ja kiukun tykyttämään otsassa. Ja siinä sympateeratessani ja kiehuessani tajusin eläneeni kuplassa. Autuaassa tukemisen, välittämisen ja toisten valintojen kunnioittamisen kuplassa; Siinä missä osa tuttavistani on saanut osakseen sättimistä vanhemmuuden, usein äitiyden, alkutaipaleelta asti, vääränlaisista lapsen ruokkimisen, nukuttamisen tai pukemisen tavoista aina vaipparatkaisuihin asti, olen vaikeina hetkinä saanut nimenomaan vertaistukea, hyviä vinkkejä ja avuntarjouksia.
Muutamaa hormonihuuruissa pahasti otettua kommenttia lukuunottamatta voisin pelkkien omien kokemuksieni perusteella väittää että elämme suorastaan äitiyden ja vanhemmuuden erilaisten toteutustapojen lämpimän sallivassa sulatusuunissa. Tiedän ettei näin ole – ja olleeni erityisen etuoikeutetussa asemassa saadessani näin huipulla tavalla vanhemmuuden haasteisiin vastaavia tyyppejä ympärilleni. Haluaisinkin nyt, lapsen lähestyessä leikki-ikää, ihastella ja kiittää julkisesti lähipiiriäni, lapsen isovanhempia, sisaruksiamme, ystäviämme, tuttaviamme ja blogini lukijakuntaa.
Lapsen lähes vuoden kestäneet pirstaleiset yöunet, imetyksen takkuinen alkutaival, vatsakipukitinäiset päivät, vanhemman rooliin sopeutuminen, parisuhteen kestämisestä huolehtiminen ja itse itselle asetetut ristipaineet perheen kanssa olosta ja toisaalta opiskeluun liittyvistä saavutuksista oli paljon helpompi kestää, kun kukaan ei tullut kertomaan tekevänsä asiat hurjan paljon sujuvammin, helpommin ja paremmin. Edes lapsensa useita vuosikymmeniä sitten saaneet perheenjäsenet tai sukulaiset eivät kertoilleet, miten helppoa lasten kanssa oli olla ja miten pikkuvauva-aika oli elämän parasta aikaa. Ei pätemistä, piikittelyä, vanhemmuudessa pärjäämisen epäilemistä vaan auttavia käsipareja, lapsen vahtimista tarpeeseen tulleiden päiväunien aikana, tsemppaavia lauseita silloin tällöin ja kymmeniä rohkaisevia kommentteja myös blogissa.
Koska kirjoitan tämän blogiin, haluan tässä yhteydessä antaa erityismaininnan blogikommentteja jättäneille. Tiedän että monet bloggaajat ovat saaneet osakseen myös melkoista arvostelua ja vihamielisten kommenttien ryöppyjä lasten hoitoon ja vanhemmuuteen liittyviä asioita käsitellessään. Itse puolestani olen saanut häviävän vähän mitään negatiivisia kommentteja, ongelmatilanteissakin ote on ollut kannustava ja hyvää tarkoittavia ohjeita antava. Kiitos siitä!
Olkoon vain lähipiiriharhaa, mutta jos jotain toivoisin niin tällaista, ei niinkään vauva- vaan vanhemmuuskuplaa itse kullekin vanhemmaksi päätyneelle. Koska tässä kuplassa tuntuu turvalliselta kasvaa vanhemmaksi, kokeilla itselle, lapselle ja perheelle sopivia ratkaisuja, erehtyä ja onnistua.
Vanhemmaksi päätyneet tai sellaiseksi ryhtymässä olevat, kertokaa toki kokemuksianne: Millaiseksi olette kokeneet tuttava- tai lähipiirinne suhtautumisen? Oletteko saaneet tukea vai moitteita? Oletteko solahtaneet positiivisen tukemisen kuplaan vai joutuneet haaskalintujen nokittavaksi?