Lapsi tuhoaa aivoni eli miksi en lue enää mitään

Tunnustan heti alkuun erään asian: En ole lukenut yhtään kirjaa puoleentoista vuoteen. Todettakoon saman tien tämän olevan aikaisempaan elämääni verrattuna erittäin poikkeuksellinen, huolestuttava ja häpeällinen tila. (Edes salaisen blogiystäväni hankkimaa keskustelua herättänyttä, yhteiskunnallisesti kantaa ottavaa ja varmasti älykästä kirjaa en ole saanut luettua. Anteeksi.)

Opin lukemaan päiväkoti-iässä ja sen jälkeen olen aina lukenut paljon, välillä hurjan paljon. Ensimmäisen luokan aikana luin kaikki siihen mennessä suomennetut Neiti Etsivät eli noin 90 kirjan verran Nancy Drewn salapoliisileikkejä sekä tietenkin siinä sivussa kaiken maailman ponitallikirjoja ja Tiinan seikkailuja. Pakollisen luettavan eli koulu- ja opiskelukirjallisuuden lisääntyneen määrän myötä (lukiossa, yliopistossa ja ammattikorkeakoulussa) harrastukseksi laskettava lukeminen väheni jonkin verran, muttei suinkaan loppunut kokonaan. Kun lapsemme syntyi, lukeminen loppui kuin seinään.

Lukeminen on minulle parasta mahdollista rentoutumista ja eskapismia. Se vaatii heittäytymistä ja rauhaa, mutta auttaa hiljentämään päässä pyörivät työlistat, vaatimukset ja projektit. Ja juuri siksi en olekaan pystynyt lukemaan yli vuoteen kappalettakaan. Olen kyllä lainannut kirjoja, mutta palauttanut ne kirjastoon vihaisena ja pettyneenä, usein avaamatta niitä kertaakaan.

Luen aina kirjan kerralla tai en lue ollenkaan. Viisisataasivuisen kirjan lukemiseen menee kolmesta neljään tuntia. Enkä muista, milloin minulla olisi ollut käytettävissäni neljä tuntia sellaista aikaa, etten olisi vastuussa taaperon valvonnasta, kotimme olisi siisti ja kotityöt tehty, viikon liikuntakiintiö täynnä, partiohommat suunniteltuina ja blogipostauksissa ”bufferivaraa”. Ei ainakaan vuoteen. En siis viitsi edes avata kirjaa, kun tiedän, ettei sen lukeminen tavalla, josta nauttisin tule kuitenkaan onnistumaan.

Lapsen hoidosta saadut vapaahetket olen käyttänyt laittamalla jonkin hömppäohjelman pyörimään taustalle ja siivoilemalla, pyykkäämällä tai kirjoittamalla siinä samalla. Kun aikaa on vähän, täytyy kaikki mukava tekeminen usein yhdistää jonkin pakollisen tekemiseen tai toinen jää tekemättä. Keskeytyksien ja hektisyyden vuoksi kirjan sijaan
viihteeksi valikoituvat blogit, lehdet ja televisio-ohjelmat.

Lehtiartikkelin sentään ehtii lukea sillon tällöin, tai uutisia netistä. Jopa pisimpien blogipostausten lukeminen täytyy joskus jättää ilta-aikaan, sillä muuten pyykkikoneesta on ehditty tyhjentää kakkavaipat, hieroa niistä kakkaa seiniin tai kantaa ruukustaan irti revittyjä orvokkeja keittiön pöydän alle. Viihteen pitää siis olla nopeasti nautittavaa ja sellaista, ettei se vaadi, ainakaan jatkuvasti, kannan ottamista, selkeiden ajatuksien muodostamista tai taustatiedon hakemista. Kuten sanoin; Lapsi tuhoaa aivoni. Tunnen ja näen tyhmentyväni päivä päivältä ja vihaan sitä.

Minusta se, etten ole voinut nollata päätäni kolmeksi tunniksi kertaakaan vuoden aikana on aika huolestuttavaa. Huomaan että nyt se alkaa oikeasti vaikuttaa minuun. Pitkään jaksoin olla pirteä, mutta nyt kiristää päätä ihan tosissaan. Hermostun ja kiihdyn nollasta sataan todella herkästi, tiuskin miehelle ja lapselle. Saan jatkuvasti tehtyä kaiken pakollisen juuri ja juuri puoleen yöhön mennessä ja sitten pitääkin nukkua saadakseen edes kuuden tunnin unet.

Elättelen toiveita, että saisin luettua juhannuksena mökillä edes yhden kirjan. Josko neljän päivän reissusta löytyisi sopiva hetki lukemiselle, taaperon kalliolta putoamisen estämisen, perunoiden pesemisen, valokuvaamisen, pakollisen hyttystenpakenemislenkkeilyn, kirjoittamisen ja vesien kantamisen ohessa. Siellä ei ole kotitöitä tehtävänä, mutta toisaalta mökkihommia riittää. Todennäköisyys sille, että tuo aika löytyisi, on kuitenkin parempi, kun paikalla ja tarjolla taaperon seuralaisiksi on viisi (lähes) aikuista ihmistä, joista kenenkään ei tarvitse olla kahdeksaa tuntia vuorokaudessa töissä.