Blogikahvittelu ja pari ajatusta ulkonäöstä
Vietimme eilen Kuutin kanssa hieman erilaisen perjantaipäivän, sillä otin pojan mukaani opiskelupaikalleni, jossa hän leikki pikkuautoilla ja dinosauruksillaan opinnäytetyön aloitustapaamisen eli niin kutsutun opparistartin ajan. Lounassämpylöiden haukkaamisen jälkeen hipsin rattaineni asemalle ja lapsi otti junamatkaa hieman pidemmät päiväunet.
Katie oli kutsunut koolle blogikahvittelut Suomen vierailunsa kunniaksi ja linnoittauduimme Forumin yläkerran Picnicin leikkinurkkaukseen kymmenkunnan äidin voimin. Osalla oli lapsia mukana ja muutama oli päässyt paikalle yksinäänkin. Juttelimme niitä näitä useamman tunnin ja lopuksi teimme vielä Iksun ja Ellan kanssa tiedusteluiskun DramaBoxiin ja Granitiin ennen kuin hajaannuimme kukin omille teillemme. Oli mukavaa, ensi kuussa uudestaan – tosin pienemmällä kokoonpanolla.
Tarkoituksenani oli kirjoittaa vain kahvitteluista ja siitä, miten opiskeluelämä mahdollistaa perinteistä työelämää joustavammin tällaisten erikoispäivien viettämisen, kahvila- ja museokäynnit tai muut reissut joskus arkipäivinäkin. Siis sillä edellytyksellä että on valmis kirjoittamaan (luennoista, hanke- tai opinnäytyötapaamisista) vapaille päiville varattuja esseitään tai lukemaan tentteihinsä ilta- ja yöaikaan. Ehem, edustavien kahvittelukuvien läpikäyminen ja aamulla lähettämäni viesti saivat kuitenkin miettimään ulkonäköasioita.
Jokin tosiasia, yhteen lauseeseen kiteytettynä voi olla ajatteluprosessin vaiheesta riippuen perustavanlaatuinen, neutraali toteamus tai tulehtunut kipukohta, jonka ympärille mieli kiertyy pystymättä purkamaan asiaa niin, ettei ajatus enää kiertäisi sen ympärillä yhtenään. Joskus ala-asteen lopulla ja yläasteella sen ääneen sanominen tai kirjoittaminen, minkä toin tänään esille ohimennen ja huumorilla, olisi ollut tuskallista. Silloin halu olla hyväksytty, kaunis ja haluttava oli syystä tai toisesta melko korkealla prioriteettilistalla.
Kun ikää on tullut enemmän, voin ilman suuria tunteenpurkauksia todeta huomanneeni jo ala-asteella, ettei ulkonäköni ole tai tule koskaan olemaan ensisijainen myyntivalttini parisuhde- tai työmarkkinoilla. Ei vartalon pituuden, paksuuden tai muodon, kasvonpiirteiden tai ihon… noh, yhtään minkään suhteen. Asian tuominen esiin ei harmita samoin kuin ennen, mitä nyt kurjimpina päivinä saatan miettiä, kuinka paljon helpompaa olisi, jos olisin voittanut geenilotossa muutakin kuin paksun tukan.
Ulkonäöstä stressaaminen ei kannattaisi siksikään, että sillä olisi päinvastaiset vaikutukset kuin mitä voisin toivoa, huonontaahan stressi tunnetusti ihon kuntoa ja altistaa lihomiselle. Koetankin ajoittaisen alakulon iskiessä muistuttaa itseäni siitä että näillä mennään kun ei muutakaan voi ja ennen kaikkea vedota kypsään ikään ehtineeseen parisuhteeseeni, jota satunnaiset näppyräjähdykset tai painonvaihtelut eivät ole kaataneet.
En koeta sanoa, että pitkä parisuhde olisi syy ulkonäöstään huolehtimisen laiminlyömiselle, jos asia on itselle ylipäätään tärkeä, vaan ennemminkin osoitus siitä, että muut näkevät meistä jokaisen todennäköisesti hyvin eri tavalla kuin me itse. Ja kokemuksieni perusteella nimenomaan positiivisemmin.
Joskus kuitenkin mietin, miltä tuntuisi olla se kaunotar, jota pyydetään kaikkialla tanssimaan, joka kääntää päät ja on ollut ikäluokkansa ihailluin ja himotuin missä on ikinä asunutkin tai käynyt koulua. Tasapainon vuoksi totean miettiväni myös, miltä tuntuisi olla huippu-urheilija, lahjakas muusikko tai erityisen älykäs…
Kysymys kuuluukin:
Kuinka paljon ajatusta uhraatte ulkonäköönne liittyviin asioihin
ja kuinka paljon koette sen vaikuttavan elämäänne?
VOIT SEURATA BLOGIA BLOGLOVINISSA, BLOGILISTALLA, FACEBOOKISSA, INSTAGRAMISSA JA PINTERESTISSÄ