Jälki minussa

Jos jotain olen miettinyt niin sitä, miksi toiset kaipaavat kauneutta.

Maisemia, auringonlaskuja, kastetta vain hetki sitten mullasta esiin puskeneiden krookuksien kärjissä 

tai hajuvesipulloista heijastuvaa valoa, erikoisia kiviä, joissa on muistuma kesän lämmöstä,

laskoksille meneviä helmoja, millilleen omille paikoilleen aseteltuja esineitä?

Ja miksi se on toisille yhdentekevää, ajanhukkaa, merkityksetöntä.

Eihän kauneuden kaipuuta voi selittää järjellä. 

Miksi se silti on toisissa niin vahvana, että välillä se tekee elämästä vaikeaa?