Mitä tehdä kun mikään ei tunnu miltään?

FullSizeRender-9.jpg

FullSizeRender-8.jpg

IMG_4270.JPG

FullSizeRender-7.jpg

FullSizeRender-10.jpg

FullSizeRender-6.jpg

Ylä- ja alamäet kuuluvat elämään. Sairastelut, epäonnistumiset, irtisanomiset, pääsykokeissa rannalle jäämiset, taloudelliset menetykset, suunitelmien kariutumiset ja ihmissuhteiden nokkakolarit. Hautajaiset ja käsittämättömät tragediat. Ja toisaalta yhteiset juhlat, lapsen kasvun virstanpylväät, matkat, elämykset, kauniit asiat, tavarat ja hetket, halaukset, yhteisymmärryksen tunne ja harmonia. Häät, syntymät ja voitonjuhlat.

Koen olevani aika hyvä kriisitilanteiden hallitsija. Se tyyppi, joka kestää loppupeleissä aika paljon, etenee päivä kerrallaan, pyörittää arjen pikkuasioita silloinkin, kun elämän tasapaino järkkyy. Itse asiassa ehkä jopa parempi niiden negatiivisten aallonpohjien hallitsemisessa kuin yltiöpositiivisiin korkeuksiin kohoamisessa – niissä huippuhetkissäkin kun jonkun pitää muistaa täyttää kahvinkeitin, laittaa kukkaparat maljakkoon ja siivota spontaanien skumppakestien jäljet.

Mutta sitten on arki. Enemmän tai vähemmän itseään toistavien askareiden loputon virta, jossa tiskataan, kuoritaan omenoita, keitetään teetä, pyyhitään takapuolta, pestään hiuksia, pedataan sänkyjä, ulkoilutetaan koiraa, istutaan lähijunassa, levitetään sukkia pyykkitelineeseen, roikutaan netissä, kiristellään hampaita uhmaikäisen kanssa tai koetetaan saada omiin ajatuksiinsa uponneen miehen huomio kiinnitettyä. Nukahdetaan liian aikaisin ja herätään liian myöhään, kirotaan haisevaa viemäriä, nauretaan lapsen jutuille tai venytetään miehen vieressä löhöämistä hieman pidempään kuin olisi hyväksi. 

Yleensä arki riittää minulle hyvin – tai niin ainakin olen luullut. Olen kuitenkin kipuillut jo pidempään sen kanssa että elämästäni tuntuu puuttuvan sellainen intohimo, joka kantaisi kaiken sen tavallisten askareiden mekaanisen suorittamisen, väkisin tehtävien opiskeluhommien tai enimmäkseen vastenmielisten hoidettavien tehtävien kuten rikostaustaotteiden ja verokorttien tilaamisen tai laskujen maksamisen yli. (Ai miten vihaankaan laskujen maksamista!) 

Eräs rakas ystäväni sanoi määritelleensä itsensä pitkään ihmiseksi, jolle aina sattuu ja tapahtuu. Jonka elämästä ei puutu draamaa: omia tai läheisten eroja, perhetragedioita tai muuta säätöä. Tunteiden ylä- ja alamäkiä, ihastumisia, hullaantumisia tai kriisejä. Ja kun jossain vaiheessa tajusi, ettei haluakaan elää koko aikuisikäänsä siinä sekopäisessä draaman pyörityksessä, aloilleen asettuminen, matalampiin tunneaaltoihin totuttautuminen ja sen hyväksyminen, ettei elämässä ehkä kuulu tai tarvitsekaan tapahtua koko ajan niin kauheasti, on ollut yllättävän kivinen ja pitkä prosessi. 

Ihailin ystäväni viisautta ja mietin toisaalta, onko oma elämäni ollut toisaalta liiankin tasaista. Olisiko myrskyisempi murrosikä vatsahuuhteluun päätymisineen, satunnaisine seksisuhteineen tai lukuisine ihmissuhdesäätöineen tuonut jonkinlaista seesteisyyttä tai rauhaa aikuisikään? Vai podenko jotain ennenaikaista kolmenkympin kriisiä kaivatessani elämääni jotain uutta? Harrastusta, ei-romanttista ihmissuhdetta, aatetta – mitä tahansa, mistä voisin innostua niin että se tuntuisi kehossa asti, pyörisi päässä aamusta nukkumaanmenoon ja valaisisi niitä tasaisenharmaita hetkiäkin.

En ole koskaan pitänyt itseäni sen ihmistyypin edustajana, joka varaa äkkilähdön ja karkaa kuukaudeksi ulkomaille, hankkii kakkosmiehen tai ööh ykkösnaisen, aloittaa riidan pikkuasiasta tai tekee jonkin rajun ulkonäöllisen muutoksen ihan vain silkkaa tylsyyttään. Mutta mitä tässä sitten pitäisi tehdä?

Koska en halua enkä aio pistää elämääni täysremonttiin vain siksi, että poden yleistä levottomuutta, olemisen vaikeutta tai ikäkriisiä, ulkoistan ongelman ja kysyn: Mitä tehdä kun mikään ei tunnu kovin vahvasti miltään? 

Sain jo pari vinkkiä tutultani. Ne olivat karkin syönti ja käteen vetäminen. Irtoaisiko teiltä mitään korkealentoisempaa?

hyvinvointi mieli ajattelin-tanaan sisustus
Kommentit (25)
  1. Tilia kirjautumatta
    27.1.2015, 06:47

    Luulen, että se on toisaalta lasten suojaksi, että vanhempana ei ihan niin päätä pahkaa intoudu enää kaikkiin aatteisiin ja ihastumisiin. Koska silloin ne kauppareissut voisivat unohtua.

    Itse pysähdyn aina välillä miettimään, mitä haluan lasteni muistavan omasta lapsuudestaan – ja vanhemmistaan. Että olenko sellainen vanhempi, joka vaikka maalaa ja piirtää kotona toisinaan, vai sellainen, jolla on aina imurointi ja tiskikoneen tyhjennys ekana. Koska nämähän ei koskaan lopu, että joskus tulisi se aika, kun kaikki pyykkikorit ovat tyhjinä ja olisi se ”nyt on aikaa kivoille asioille”. Haluanko antaa äitiydestä kuvan marttyyriutena vai kivana juttuna? Käytännön totetutus toki ontuu, mutta kun sitä edes ajattelee välillä, niin pienin askelin eteenpäin.

    Oma puolisoni on myös tuota sorttia, että ollaan vaan kotona. Kuitenkin nauttii aina, jos jotain matkaa tai muuta jaksetaan järjestää, mutta aloitteita ei tule. Olen tottunut siihen. Sama se on rempoissakin. Minä aloitan, hän viimeistelee loppuun.

    Mutta loppuun vielä ilmainen vinkki koti-illoille: kirjat. Hyvät kirjat. Kun löytää sellaisen, joka imaisee mukaansa, niin tulee muuten äkkiä ne pakolliset hommat hoidettua alta pois! Ja hyvä romaani tuo uusia ajatuksia, vie eri maihin ja aikoihin, on nautinto jo itsessään. Ei tarvitse itse ihastua ja sekoilla, kun lukee toisten elämästä… Pikkulapsiaikana helposti jää lukeminen lehtiin, nettiin yms. ja kirjallisuus jää. Mutta sen voi napata takaisin, kirjat odottavat ihan hiljaa, koska löydät ne. Ja voi ottaa sinne paikallisjunaankin mukaan. 🙂

    1. Niinpä. Kirjojen maailmaan minäkin uppoudun.

    2. Erinomainen pointti tuo, että lastenkin on hyvä nähdä, että vanhempi on ihminen ja aikuinen, joka myös haaveilee, puuhailee ja harrastaa eikä vain suorita arjen askareita robottina.

      Kirjat. <3 Niihin tulee todellakin uppouduttua nykyään ihan liian harvoin! Jos seuraavalla kirjastoreissulla itsellekin jotain eikä vain lastenkirjoja? 😉

  2. Throw shit out. Oli kyse sitten tavarasta, huuhaa-velvollisuuksista tai jostain vanhoista asioista joiden tekemisen selitys itselle on, että enhän mä nyt voisi niitä lopettaa tai kirpparille viedä. Kun pystyy heivaamaan elämästään paljon epäolennaista pois, huomaa usein tukkineen elämänsä skeidalla ja tärkeät asiat on pitänyt yrittää työllä ja tuskalla kalastaa esiin päivittäin saadakseen ne just ja just tehdyksi. Silloinkin ne hyvät asiat ovat saattaneet tuntua lähinnä kotiläksyjen tapaisilta pakkosuorituksilta. 

    1. Hyvä pointti! Mullakin on elämässä monta asiaa, jota ei vaan voi lopettaa, vaikka toisaalta haluaisikin. Mutta kuka loppupeleissä laskee, että tekeekö niitä juttuja? 

      1. Eniten on kai merkitystä, jos itselle kehittyy alitajuinen saldopäivitys tietyistä jutuista jotka tasaisin väliajoin kolkuttaa hei, mitenkäs tämän kanssa? Ai jahas. Ei taaskaan.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *